Siirry sisältöön

Sanataiteen koti on kielessä

Olin haastattelussa Vantaan sanataidekoulun rehtorin tehtävään loppukeväästä 2016.
Olin valmistautunut kertomaan Sanikselle ja eläköityvälle rehtorille Aulikki Rundgrenille, kuka olen ja miksi koen, että minun ja Saniksen polut voisivat yhdistyä. Yllätyksekseni päädyin haastatteluun Rosvolat-työpajan kulisseihin. Siellä olivat leirinuotio ja hirtetyt barbit, oman tarinamaailmani luomukset. Minun ei tarvinnut kertoa kuka olin, he tiesivät jo! Juttua haastattelussa olisi riittänyt pidempäänkin, mutta jouduin juoksemaan ennalta sovittuun aikaan Silkin parkkipaikalle. Auton kone hyrräsi jo käynnissä. Puolisoni lähti ajamaan ylinopeutta Helsingin keskustaan, jossa puolen tunnin päästä pitäisi jakaa kirjallisuuden akateemikon titteli. Minun pitäisi kukittaa akateemikko kirjallisuustoimikunnan puheenjohtajana. Vaihdoin silkki-iltapukua kaahaavassa autossa. Haastattelusta jäi hyvä tunne. Alkaisikohan tästä uusi yhteinen tarina?

Aloitin Vantaan Sanataidekoulun rehtorina elokuussa 2016. Vantaan Silkkitehdas tuntui taikojen talolta. Siellä oli paljon käsityöläisiä ja taideartesaaneja, tatuoijia, luova mainostoimisto, alakerrassa oli tanssistudio ja viereisessä rapussa moottoripyörien talvisäilytystalli. Kävelin työpaikalle Tikkurilan rautatieasemalta, Heurekan siltojen yli. Työmatkalla piti jättää aikaa sille, että kaarisilta oli täynnä pieniä pokemonin metsästäjiä, joiden välistä piti puikkelehtia eteenpäin. Silkkitehtaan luona oli Tikkurilan paras pokestop ja gym, jonne oman pokemonin saattoi jättää taistelemaan.

Silkkitehtaan ohi virtaavan Keravanjoen rantamaisemat olivat sanislaistenkin käytössä, siellä seikkailivat sanataideoppilaat ja välillä sanataideohjaajatkin omissa yhteisissä koulutuspäivissään.

Rakastin Silkkitehdasta, jota olin monesti ihaillut vapaana kirjailijana käydessäni kahvikupillisella Veininmyllyssä. Silkin tiloissa meillä oli oma pukuvarasto+ tarpeisto ja Sali, johon myöhemmin lavastettiin merenalainen elämystila. Joka puolella hyllyissä oli lastenkirjoja, seinillä lasten tekemiä sanataidetöitä. Rakastin mielikuvitustaikaa hehkuvaa kouluamme, jonne saattoi toiveidensa mukaan tilata vaikka sanataidesynttärit.

Ensimmäisiä isoja muutoksia ensimmäisen työsyksyn alkuhuumassa oli sen ymmärrys, että Sanataidekoulu saattaisi joutua muuttamaan pois Silkkitehtaan tiloista. Silkkitehtaan remontti siinsi edessä ja kävimme ensimmäiset palaveri remonttimiesten kanssa. Tulevaan Silkkiin tulisi asuntoja ja kulttuurin monitoimitiloja, tiesimme että tanssiteatteri Raatikko ja Teatteri Vantaa jäisivät kiinteistön vuokralaisiksi.  Pohdimme, onko pienellä yhdistyksellämme varaa jäädä markkinahintaisiin neliöihin.

Ajatus kodittomuudesta auttoi minua ymmärtämään sanataiteen ytimen. Vaikka minä olin rakastunut Silkkitehtaaseen ja sen taiteilija-käsityöläis-yhteisöön, ei sanataide ole tilasta riippuvainen. Sanataiteen koti on kielessä. Sanataidetta voi tehdä missä vain. Sanataide tapahtuu siellä, missä voi hetken kirjoittaa ajatuksiaan vihkoon tai paperille. Sanataiteen supervoima on sen monikäyttöisyys. Se taipuu kaupunkitilaan, kahviloihin, teatterin aulaan, perusluokkahuoneeseen. Sanataide ei tarvitse erityistiloja tai välineitä.

Kun aloimme Vantaan taiteen perusoppilaitoksina puuhata yhteistä Taidekarusellia, jossa oppilaat työstivät samaa teemaa ja saivat kokemuksen kaikissa taiteenlajeista, ikään kuin etenevät taidejunan vaunusta toiseen, ymmärsimme että sanataide saattoi olla vaunuista mikä tahansa. Sanataidejakso saattaisi aloittaa teematyöskentelyn, voisimme tutustua jakson teemaan kirjallisuutta lukien, itse kirjoittaen ja sanataidetehtäviä tehden. Toisaalta sanataiteella voisi summata sanoiksi koko taidematkan. Sanataide toimisi missä tahansa vaihtovälissä: voisimme napata kiinni kuvataiteesta tai musiikista tai oppilaiden tanssiesityksestä ja jatkaa siitä sanataiteen keinoin. Sanataide näyttäytyi notkena ja monimenetelmäisenä tapana hahmottaa maailmaa: sitä voi soveltaa kaikkialle ja kaikenikäisille.
Ensimmäisen Sanis-syksyni aikana oivalsin, ettei mikään muutto, minkäänlaiset muutokset meitä sanislaisia jarruttaisi. Sanataide löytäisi oman tiensä ihmisten sydämiin. Uskon niin yhä.

*

Ymmärrys sanataiteen monikäyttöisyydestä ja suuresta tarpeesta yhteiskunnassamme on vasta heräämässä tätä kirjoittaessani, loppuvuodesta 2024. Sanataidetta tarvitaan kunnissa ja kouluissa. Sanataide on lukutaitotyön toiminnallinen tuki, joka antaa tilaa lapsen omalle toimijuudelle, hänen kertomukselleen ja havainnoilleen maailmassa.

On ollut tärkeä eturivin paikka saada olla osa Vantaan Sanista kolmen vuoden ajan. Rehtorina sain edistää sanataiteen asemaa ja sen avulla kaikkea, mitä Suomessa tarvitaan tänä päivänä niin kipeästi: leikkivää kykyä ottaa kielestä kiinni, mahdollisuutta etsiä mielikuvitusmaailmoita, lapsen ja nuorten mahdollisuutta liittyä kielen ja kirjallisuuden kautta maailmaan.

Sanataiteen avulla voimme kirjoittaa itsemme maailman väleihin.

Tehkäämme niin yhä, joka ikinen päivä.

 

Siri Kolu