Kynäklubi on nuorten hybridiryhmä, joka kokoontuu maanantaisin. Ryhmän opettajana toimii Maami Snellman. Nuorten tekstikokoelma Sanat ovat harso tämän ja tuon välillä sisältää lyhytnovelleja ja runoja.
hiivin sanaputoukselle
etsin sen alkulähteen,
en tahdo kastella kenkiä
vesi kulkee nopeasti, se
yrittää karata
mutta olen valmiina
vesi on kirkasta kuin lasi
näen siinä uivat kalat, niiden
siniset kyljet
teen käsistä kupin
juon kuin janoon kuoleva
sanat virtaavat päähäni,
sieltä suoraan sormenpäihin
Anni
Eileen istui laiturilla, katseli tyyntä loppukesän yötä. Vieno tuuli väristi ihokarvoja, sai Eileenin ristimään sorjat kätensä puuskaan, jotta kylmä asettuisi aloilleen. Keijukaiset tanssahtelivat verkkaasti aaltoilevan järven yläpuolella. Oikeastaan ne olivat sääskiä, jos oikein tieteellinen tahtoi olla. Kuu loi kalpean kuvajaisensa järvenpintaan, hieman värähtelevänä, mutta muuten täytenä. Valo lomittui veden kanssa, ne sulautuivat yhdeksi aineeksi ja muodostivat peilikirkkaan, lumenvalkeana hohkaavan kuunsillan. Eileen riisui yöllisen toppinsa ja shortsinsa, päästi kädet puuskasta ja antoi hentojen puhallusten viimein leikitellä turkinhaivenillaan, hiuksillaankin, jotka hulmusivat nyt vapaina. Eileenin silmistä heijastui valo, kun hän asteli päättäväisenä kuunsiltaa pitkin kohti yötaivasta. Siivet puskivat läpi pehmeästä ihosta. Sen yön nimi oli Vääjäämätön.
Aava
Muistan, kuinka kenkäsi täyttyivät lumella. Näin, kuinka kylmä sinulle tuli, mutta jäit silti makaamaan lumeen nauraen. Minäkin nauroin samalla, kun koitin kiskoa sinua ylös. Oli myöhä ja pimeä, kun liukastelimme kiviä pitkin kallion päälle. Metsä tuntui aavemaiselta.
Mutta siitä on vuosi ja nyt olen metsässä yksin. Kävelen ohi kohdan, jossa olit maannut liukastuttuasi. Hymyilen. Kiipeän samalle kalliolle. Istun alas ja katselen auringonlaskua. Yksin. Ja muistelen, kuinka mekin olimme katselleet auringonlaskua. Mutta se oli silloin, enkä tule kokemaan sitä uudestaan.
***
virtaanko minä
soljunko eteenpäin vailla yhteyttä
vain virstanpylväästä seuraavaan
lakkapäiden harjoilla
monasti katselen kuutamoa
tähtien puhkomaa yötaivasta
västäräkin pyrstön vipatus
muodostaa öiseen järveen
kuunsillan
Aava
Loppuun palanut
Missä minä olen?
Miten päädyin tänne?
Milloin pääsen pois?
Minne edes menen?
Minne minä menen sitten,
kun osaan taas jaksaa?
Milloin minä tiedän,
että olen valmis siihen?
Miten minä kerron muille siitä,
että olen tuottamassa pettymyksen?
Missä minun on oltava,
kun kaikki menee pieleen?
Haluan tietää,
mitä minun pitäisi tehdä,
kun en enää osaa olla ihminen.
En ainakaan osaa olla minä.
Elle
Tämä on minun majani
Ylläni ei avarru paljas taivas, välissä oksien punoma, tiheä katto, joka ei päästä lävitseen hurjintakaan myrskyä. Se levittäytyy ylleni ja kätkee suojiinsa kuin metsänpeitto. Vieressäni puronjuova, josta kuulas vesi virtaa laulaen noroina luokseni. Vaikka oksisto on tiheä, auringonsäteet siilautuvat rakokohdista sisälle ja juovittavat alati solisevan puron, saavat vedenhenget hetkeksi leikittelemään valolla. Haltijat kipittävät vesinorojen luokse, täyttävät itsensä kirkkaalla taikanesteellä. Niillä on tuntosarvet, kitiinikuoret, ja ne säihkyvät. Allani on turpea sammalsänky, käyn mättäälle pitkäkseni, harjani laskostuu vehreyden ylle. Tunnen otsaa lämmittävän, nenänpäätä kutittavan kevätsään, lämpö leviää koko kroppaan. Haltijat asettuvat vierelleni maaten, silmäluomeni sulkeutuvat nautinnosta.
Ulkopuoliselle maailmani on mitätön kuusiaita.
Aava
Olet kaatumaton koti syyskuun pimeydessä,
teen tuttu lämpö huhtikuun hämärässä,
vankka vaahtera keskiviikon keskiössä,
paineeton pehmolelu aamuviiden valossa
vielä huomennakin luoksesi
tahdon löytää tieni mutkaisen polkuni varrelta
suojaan huojuvilta haavoilta,
minut hukuttavasta heinikosta
Aili
runotyttö kirjatoukka
luonnollista jatkumoa
ykkösellä kahlasin läpi potterit
heti perään narniat seitsemän veljestä
sanat tekivät tiensä jonnekin syvälle
takkavalkean lohdullinen räiske tai
kuohuva koski
ja kun ensimmäisen kerran kynä kouraan
silloin jo tiesi
sanojen ääretön avaruus
tulisuihkuna sinkoutuvat päähäni
halu ei tule ruumiista
jotakin paljon kaukaisempaa
pyörteenä tanssahtelevat edessäni, yritän tuoda ne
tähän maailmaan
Aava
***
Vain hiiret rapistelevat koloissaan, ja vaimea marraskuun sade rummuttaa kattoa.
Muuten yö on äänetön.
Hämähäkit kutovat hiljaa seittejään talon mustimpiin nurkkiin.
Ne tuntevat yön ylösalaisen voiman ympärillään, mutta eivät välitä siitä,
vaan jatkavat ikuista työtään.
Nukkuvien ihmisten alitajunnat eivät voi enää sulkea silmiään.
***
Eilen Lilli muutti. Lilli repi kaarnan kehostaan väkisin, heitti metsälämpäreelle harsopukunsa. Lillin selkä oli verillä, mutta hän käveli kauppakeskukseen, osti uudet vaatteet. Sosiaalisesti hyväksytyt. Sanoi suopursuille heipat, siirtyi aarniometsän katveesta kerrostalokaksioon. Päivän päätteeksi heitti hiuksissaan levänneen keltavuokon ikkunasta saastaiselle tielle. Katseli kolmannesta kerroksesta sen liitoa ilman halki. Sulautumista viimein katupölyyn. Lilli kävi maaten, muttei saanut unen päästä kiinni. Pyöriskeli sängyssään pitkän tovin. Tänään hän kävelee kadulla kiireisen näköisenä, niinhän kaikki muutkin tekevät. Kukaan ei katso Lilliä, näkymättömyysviitan suojatti. Ei yksikään kissankello helähtele, yksikään kataja kumarru tervehtimään, kun hän harppoo pää painettuna asvalttiin.
Aava
taiteilijako
vaiko vain tyttölapsi
jonka eläinsadut kehittyivät kasvaessa
eräänlaisiksi runoiksi,
hätähuudoiksi ja rakkauslauluiksi?
taitavako
vaiko vain harjaantunut, sanavarastoa
romaaneilla kasvattanut,
satoja säkeitä kirjoittanut?
Anni
sanat ovat harso tämän ja tuon välillä
jotakin, mitä koskaan en ymmärrä
kirjoitan kurkottaakseni
aistinkentän tilapäisesti rauhoittaakseni
jokainen kulma, särmä, liike
jos kaikki ne ikuistaa
katoaako riite
Aava
sinä näet minut,
kun muut eivät näe
vaeltamassa täysillä käytävillä
ihmispaljoudessa, kun ympärilläsi on
tuhat ja sata asiaa huomioitavana
sinä näet minut,
kun silmissäsi vilisee kaikkea muutakin
sinä näet minut
silloinkin kun toivon ettet näkisi,
kun tiedän että itse en pitäisi näkemästäni
tähtikirkkaana yönä
ennen kuin kuu sammuu
sinä näet minut,
kun aurinko kajastaa piilostaan
kehoittaen sinua tanssimaan
sinä näet minut,
kun en tiedä elänkö
samassa todellisuudessa kehoni kanssa
sinä näet minut,
vielä senkin jälkeen,
kun juoksen käsikkäin tuulen kanssa,
istun hiljaisuuskilpailussa kelloa vastaan
sinä näet minut
muistuttaen minua,
että sinä olet
ja minä olen,
yhdessä me
– vieläkö huomennakin
näetkö sinä minut
vielä silloinkin,
kun luulen herääväni tästä unesta
jossa seisoit vierellä
kun päässä pyöri
ja maailma kaatui,
mutta sinä pidit sen pystyssä
sinä näet minut,
lausun toiveeni
hiljaa ääneen
kuulevalle roihuavalle meren pinnalle,
joka ei ole ehtinyt vielä täysin jäätyä
sinä näet minut
siinä, tässä
vuosi sitten ajattelin
en osaa hypätä
pää
edellä veteen,
en ollut koskaan edes koittanut
– mutta sinun silmiisi katsominen tuntui siltä
että kokeilisin sitä ekaa kertaa
tietämättä mitä odottaa
mikä murtuu, mistä kohtaa
kun ohikulkiessa nykyään saan morottaa
odotan hetkeä
kun lampi jäätyy
pääsen Kiitämään
(tietämättä) romahtaako jää
ilman kypärää saattaa kolahtaa pää
onko se ansaittu
ei,
ei naapurin nauravalle poikaparalle
ohikulkevalle vanhukselle
mutta mielestäni […]
Minulle.
pelkään Hetkeä
kun lampi jäätyy
tyydyn kaatumaan
odotan hetkeä
kun lampi jäätyy
pääsen Kaatumaan
päättämään solisevat ajatukset
Aili
tulikeijuja
iltailmassa, kipinöivät
roihusta suuresta
tanssivat kohti taivaita
tähtösten viereen asettuvat
tuli napsuu, keijuja uusia
joka puolella
Anni