Kaupungin salaisuudet -kirjoituskilpailun voittajat ikäsarjoittain:
13-16-vuotiaat, Aava Svala.
9-12-vuotiaat: Elea Leskelä ja Leo Partanen
Silja Sillanpään perustelut voittajateksteistä alla. Tekstit kokonaisuudessaan ovat luettavissa perustelujen jälkeen.
Ansa Nikulainen, Kaupungin salaisuudetTämä tarina on kuin magneetti: se vetää puoleensa ja kutsuu tutkimaan jokaista riviä yhä uudelleen. Tarinassa on jotain niin arvoituksellista, että sitä haluaa tutkia tarkoin silmin ja silti jotain tuntuu jäävän salaisuudeksi. Ja sehän sopii, kun aiheena ovat kaupungin salaisuudet! Muisti ja muistamattomuus ovat mielestäni kekseliäitä tarinan aiheita. On myös hieno huomio, että salaisuuden muistamisessa auttaa, että kirjoittaa sen ylös. Tarinat ovat siinä mielessä aina kuin salaisuuksia, nekin karkaavat mielestä, jos niitä ei kirjoita muistiin.
Martta Lohi, Kaupungin salaisuudetTarinassa oli aineksia, joista itsekin rakastan kirjoittaa: kissat, salakäytävät ja käärmeet! Ne kaikki sopivat salaisuus-teemaan hienosti. Tarina on selkeä ja johdonmukainen, mutta silti yllättävä. Tuntuu, että tarina on suunniteltu tarkasti etukäteen ja että sitä on myös hiottu eli kirjoitettu uudelleen. Siksi tarinaa on tosi helppo seurata, vaikka jänniä käänteitä, yllättäviä henkilöitä ja merkillisiä asioita riittää. Tarinasta näkee, että kirjoittaja lukee paljon. Kieli on rikasta ja lauseet kauniita. Ja samalla tämä mahtava tarina on selvästi Martan ikioma!
Aava Svala, Kaupunki elossaUpea runo kertoo elävästä kaupungista ja sitä kautta elämästä ja kertojastaan. Minulle runo kertoo kasvamisesta ja siitä, mitä on keikkua lapsuuden ja aikuisuuden välillä. Se kuvaa uskallusta (Heurekan polkupyörä!), vapaudenkaipuuta (juna, kiveltä kivelle hyppiminen, keijukaiset Steinerkoulun pihalla) ja sitä, kun miettii millaisen elämäntarinan tahtoisi itselleen kirjoittaa. Ihanasti kertoja muistelee hetkiä ja tunteita, pohtii toiveita ja toivottomuudenkin mahdollisuutta. Kertoja miettii myös sitä, mitä sanoilla voi tehdä ja saada aikaan. Upeista upein on ajatus ei-kenenkään kissasta, joka sulavasti hyppelemällä saa metsänneidotkin karkeloimaan.
7-8-vuotiaat, Ansa Nikulainen
Kaupungin salaisuudet
Olipa kerran kaupunki, jossa oli salaisuuksia, mutta niin paljon, että kukaan ei niitä muistanut. Niinpä piti keksiä keino, jolla kaikki muistaisivat salaisuuden, mutta miten? Niinpä kaksi lasta Ella ja Eevi päättivät keksiä keinon, miten he ja kaikki muut muistaisivat salaisuudet. Se olisi kyllä vaikeaa! Ella ja Eevi päättivät tavata jäätelökioskilla. Ella söi jäätelöään, kun Eevi tuli paikalle. Moi Eevi! Ella huudahti nähdessään ystävänsä. Moi Eevi sanoi eikä ollut iloinen. Minä mietin, että jos käytäisiin vaikkapa salaisuuskadulla? joo! Eevi huudahti eikä ollut enää surullinen. Salaisuuskatu oli hiljainen ja autio Tytöt kurkistivat autiolle kadulle. Oho! Eevi huokasi ja oli ymmällä. Ellakin oli hiljaa. Miksi kukaan ei asunut salaisuuskadulla? Silloin he näkivät työkoneita. Pakoon! Ella huusi, mutta Eevi pysyi paikoillaan. En lähde Eevi sanoi ja pysyi paikoillaan. Ella näki kuinka kaivinkoneet ja puskutraktorit lähestyivät heitä. Meistä tulee pannukakkua! Ella kiljui, mutta Eevi oli hiljaa. Kaivinkoneen kuljettaja astui ulos, mitäs pennut täällä tekevät? hän kysyi. Ei mitään Ella ehti sanoa, mutta Eevi katsoi Ellaa vihaisena. Voisitteko väistyä? kuljettaja kysyi. Ok, Ella sanoi ja kiskaisi Eevin mukaansa. Eevi lähti kotiin ja Ella jäi yksin. Kotona Eevi mietti miten voisi pelastaa salaisuuskadun, ja sen että kaikki muistaisivat salaisuudet? Niinpä hän soitti Ellalle. Moi Ella vastasi. Moi Eevi sanoi. Sitten oli hiljaista. Ella lopetti puhelun. Voi vitsi Eevi sanoi ja nukahti. Aamulla Ella mietti aamupalapöydässä, että voiko muistia parantaa? Äiti voiko muistia parantaa? Ei kai äiti vastasi ja ratkoi sudokuja. Sitten heidän kaupunkiansa ei voi pelasta! Eevi oli huoneessaan silloin hän keksi, että jos kukaan ei muista salaisuutta niin miksi ei kirjoita ylös? Tässä on ratkaisu, Eevi kiljaisi ja soitti Ellalle. Moi nähdään jäätelökioskilla. Ok puhelu loppui ja Eevi sitoi tennarit jalkaan ja ryntäsi ulos. Jäätelökioskilla Eevi kertoi suunnitelmansa. Hyvä idea! Ella kiljaisi ja he molemmat ryntäsivät salaisuuskadulle. Siellä he laittoivat jäätelöä koneiden renkaisiin, sillä aikaa kun kuljettajat olivat kahvitauolla. Siitä päivästä lähtien salaisuuskatu oli katu, jossa oli leikkipuistoja ja kaikki muistivat salaisuudet. Ella ja Eevi olivat iloisia ja salaisuuskatu pelastui ja elämä palasi ennalleen.
Sen pituinen se.
9-12-vuotiaat, Martta Lohi
Kaupungin salaisuudet
Heräsin sängyssäni siihen, että aamuaurinko paistoi silmiini. Haukottelin ja katsoin kelloa. Se oli kahdeksan. Nousin ylös ja avasin huoneeni oven. Kissani Nuppu istui oven edessä naukumassa. nostin sen syliini.
-Silva! Aamupalalle! äiti huusi. -Tullaan! vastasin. Laskin nurisevan Nupun lattialle ja juoksin keittiöön.
Äiti oli siellä syömässä aamiaistaan. Istuin hänen viereensä ja aloin syödä puuroani. -Voisitko viedä Nupun lenkille, kulta? äiti kysyi. -Voinhan minä, vastasin. -Nuppu on tänään pirteä.
Syötyäni otin kissanvaljaat esiin ja kutsuin Nuppua. Laitoin sille valjaat, avasin ulko-oven ja menin ulos.
Melkein heti kun olimme astuneet ulos pihasta, Nuppu alkoi kiemurrella kummallisesti.
-Nuppu? Onko sinulla joku hätänä? kysyin siltä. Juuri silloin Nuppu pääsi pois valjaista ja alkoi juosta.
-Nuppu! Tule takaisin! Nuppu! huusin juostessani kissan perään. Se ei ollut kuulevinaankaan.
Juoksin Nupun perään, mutta se oli nopeampi. Juoksimme katujen ohi suoraan puistoon ja sen ympäri. Lopulta Nuppu ryntäsi pensaaseen eikä sitä enää näkynyt.
-Nuppu, tule nyt sieltä, yritin houkutella. Se ei joko kuullut tai ei halunnut tulla.
Lopulta luovutin sen houkuttelemisessa ja ryömin perään. Pensaan oksat olivat tiheässä enkä nähnyt kunnolla. Tutkiskelun jälkeen tajusin, että Nuppu oli poissa.
Yhtäkkiä huomasin pensaan alla maan alle menevän tunnelin. Pian ryömin tunneliin. Olin aivan varma, että Nuppu oli mennyt siitä.
Lopulta tunneli päättyi, ja huomasin olevani maanalaisessa luolassa. Sieltä lähti monia tunneleita eri suuntiin. Valoa tuli hohtavista köynnöksisitä, joita kiemurteli seinissä, lattiassa ja katossa.
-Olet siis vihdoin tullut, Silva, kuului ääni takaani. Pyörähdin ympäri ja näin, että tunnelin vieressä istui hyvin vanha mies. Hänellä oli ryppyinen iho ja hyvin pitkä parta. Ja miehen vieressä makoili Nuppu.
-Kuka sinä olet? änkytin. -Ja mikä tämä paikka on?
-Minä olen Edvard. Me elämme täällä, ja niin elävät monet eläimetkin, jotka ovat muualta kuolleet sukupuuttoon. Tule mukaani niin näytän sinulle, mitä tarkoitan, hän vastasi. Mies nousi ylös ja minä seurasin perässä.
Pian saavuimme hyvin kauniiseen kaupunkiin. Taloja oli melko paljon ja kaduilla kuljeskeli paljon ihmisiä.
-Kaikille teidän kaupungissanne näytetään tämä. Kaikki sinun ikäisesi ja sinua vanhemmat tietävät. Edvard kertoi. Jatkoimme matkaa eläintarhaan.
Eläintarhassa oli jotain omituista. En ollut nähnyt mitään sen eläimiä ennen. Häkeissä oli sapelihammastiikereitä, kvaggoja, dodoja ja muita sukupuuttoon kuolleita eläimiä.
-Monet lajit ovat selvinneet täällä, kuten huomaat. Edvard kertoi. -Mutta me silti tarvitsemme sinun apuasi yhteen asiaan. Löysimme sairaan stegosauruksenpoikasen. Tämän poikasen sairauteen auttaa vain yksi yrtti, jota kasvaa hyvin syvällä. Aikuiset eivät mahdu eräästä tunnelista läpi, ja sen laajentaminen saattaisi koko maanalaisen ekosysteemin vaaraan. Sinä voisit mennä parin muun lapsen kanssa etsimään kasvin. Suostutko?
Yritin pohtia tietomäärää. Lopulta päätin. -Menen etsimään sen yrtin, sanoin. -Mukavaa. Täältä tulevat kumppanisi. Leea ja Aura, tulkaa tänne! Edvard kutsui.
Ovesta astui kaksi tyttöä. Toisella oli vaalea polkkatukka ja toisella kaksi pitkää tummanruskeaa lettiä.
-Minä olen Leea ja tässä on Aura, sanoi vaaleatukkainen tyttö. -Minä olen Silva, sanoin. Tunsin punastuvani vieraiden ihmisten luona.
Edvard johdatti meidät ulos kaupungista luoliin. Saimme kaikki mukaan taskulamput ja ruokaa. Pian saavuimme seinämälle, jossa oli melko pieni tunneli.
-Tämän pidemmälle en voi tulla. Onnea matkaan! hän toivotti. Sitten Edvard lähti poispäin. Katselimme toisiamme hiljaa. Lopulta Aura sanoi:
-Minä voin mennä ensin. Tulkaa te perässä!
Sitten hän katosi tunneliin. Sytytin taskulamppuni ja Leea teki samoin. Hetken kuluttua lähdin Auran perään.
Hetken päästä istuimme kaikki luolassa ja huohotimme. Katselin ympärilleni. -Meillä on pieni ongelma, sanoin. -Miten niin? Aura kysyi. -Pääsimme läpi! -Käytävä haarautuu kolmeen suuntaan. Mihin me menemme? kysyin.
-Niinpä totta vie haarautuu, Leea mutisi. -Mennään vain jonnekin. Ei se asia pohtimalla parane.
Lähdimme kaikki vasemmalle, mutta käytävä haarautui uudestaan. Siinä oli kolme tunnelia ja lisäksi maassa kolme koloa syvemmälle.
-Me olimme menossa alaspäin, joten meidän pitäisi mennä johonkin koloista, minä järkeilin. Päätimme mennä vasemmanpuoleiseen koloon ja laskeuduimme sinne.
Kuulin kummallista sihinää. Valaisin joka suuntaan ja näin, että tikkaissa kiemurteli lukuisia käärmeitä.
-Aavikkotaipaaneja! Leea sihahti. -Varokaa!
Käärmeet alkoivat kiemurrella meitä kohti ja lähdimme juoksemaan. Kääntyilimme eri mutkista ja saimme ne vihdoin karistettua kannoiltamme.
Olimme päätyneet luolaan, jossa kasvoi paljon yrttejä, joita olimme tulleet etsimään. Keräsimme niitä muutaman.
-Nyt meillä on yrtit, mutta miten pääsemme pois? Aura pohti.
Samassa kuulin töminää, ja takaamme tuli aikuinen stegosaurus. Peräännyin hitaasti ja näytin sille yrttejä.
-Nämä ovat lapsellesi, yritin selittää. Saurus taisi ymmärtää, sillä se lähti kohti tunnelia, josta olimme saapuneet. Se murisi käärmeille ja hääti ne pois. Sitten se katsoi meitä anovasti ja tökkäsi yrttejä kuonollaan.
-Kyllä lapsesi parannee, vakuutin sille. Sitten lähdimme kaupunkiin päin. Onneksi sinne ei ollut kovin pitkä matka.
Kun saavuimme kaupunkiin, Edvard otti meidät iloisesti vastaan. Ojensimme yrtit hänelle.
-Te löysitte ne! Edvard riemuitsi. -Minun täytyy viedä nämä äkkiä potilaalle ja te voitte mennä kotiin. Kiitos sydämeni pohjasta. Sitten hän lähti. Kutsuin Nupun luokseni, hyvästelin uudet ystäväni ja lähdin kotiin päin.
Illalla äiti ja isä tuli huoneeseeni sanomaan hyvää yötä. -Onko ollut jännittävä päivä? he kysyivät. -On, todella jännittävä, vastasin.
13-16-vuotiaat, Aava Svala
Kaupunki elossa
Vantaan kaupungista
useita kolkkia tullut tutuksi
rautatieasema ja inhottavat nojapenkit
joiden päällä aina joutuu odottamaan junaa
kun kunnon penkit varattuna
maltainen metso ”jos katsot tarkkaan
saatat nähdä tuopissasi pienpanimon sielun”
lukee lasiseinässä, juna-asemalla vietetty monia
tahmaisia aamuja ennen Pohjanmaalle lähtemistä
ja sanataidekoulun jälkeen odotettu malttamattomana junaa
kun pää kihisee tarinoita
yrittää kirjoittaa sitten vaikka
puhelimen muistioon
joskus näin juna-asemalla miehen, joka
keräili pulloja roskiksista
suru häntä kohtaan suunnaton
kirjoitin, mutta sanoilla en voinut
auttaa
heureka
siellä käyty näyttelyissä yksivuotiaasta saakka
dinosaurusnäyttely ihan pienenä
myöhemmin mielen ihmeitä
luustoa luonnonmullistuksia
mitä nyt näitä
joskus sai kolikon omalla kuvalla koristettuna
pyörä pelottava korkeuksissa
katselin hurjapäitä jotka sillä uskalsivat polkea
monta vuotta joutui odottamaan omaa vuoroa
ykkösluokalla viimein, oli pakko mennä
kun kaverikin uskalsi
(vaikka taisin olla alimittainen)
pieni keho tärisi mutta oli huisia pyöräillä ilmassa
melkein lensin
ja voi pojat ne kivet siellä ulkona!
juuri kun oli näyttelystä päästy
niiden päällä leikkiessä vierähti monta tuntia
kyllä tieteellisetkin faktat niistä kivistä kiinnostivat
niin eri kokoisia ja näköisiä, kauniita
kerroinko jo että minulla oli varmaan 10 vuotta kivikokoelma
että kyllä ulkokuori kiehtoi
mutta parasta oli
hypätä kiveltä kivelle
katsoa, kuinka pitkälle loikka ylsi
kiivetä ja koettaa
pääsikö korkeimman kiven harjalle
ja mikä tärkeintä – pääsikö johonkin, minne ei
pikkusisko päässyt
joskus söimme jäätelöä kivien nokassa
ja toivoimme että lokki olisi tullut varastamaan jätskipallon
lapsuuden unelma ei vielä tänäänkään ole toteutunut
mutta kivillä sentään kiipesin
vielä viime vuonnakin
steinerkoulun piha
voi siellä niin monta kertaa leikitty pienenä
keinuttu rengaskeinuissa
äidin kaverin lapsen koulu
kunpa olisi ollut omanikin
pihalla oli luontoa, vanha kuusi jota
steinerkoululaiset pitivät majapaikkanaan
joskus näkyi keijukaisia
ja siellä järjestettiin keskiaikamarkkinoita
joissa oikeat uljaat hevoset hirnuivat ja taistelivat
ja itsekin sai kivuta ratsaille
(toisen lajin hyväksikäyttöä mutta mitäpä silloin
pienenä olisin tajunnut)
sai tehdä oman kaarnaveneenkin, uittaa
sitä pienessä lammikossa
mielikuvissa muuttui uhkeaksi purjelaivaksi
jolla matkattiin maailman seitsemällä merellä
sai rakentaa päässään oman tarinan, leikitellä
kun kaikki ovet olivat vielä avoinna
onhan Vantaalla muutakin
käärijä-muraali leikkipuistoja
kirjasto likainen joki
en kuitenkaan tarkoita paikkoja
öisin kaikki on toisin
pimeän verho laskeutuu, tekee tilaa
elämälle
saastuneen joen sorsat
lipuvat kaislikon varjoon uinumaan
puistikon siimeksessä voi kuulla
sepelkyyhkyn huhuilun tai mustarastaan huilun
jonkun, oikeastaan ei-kenenkään kissa
hypähtelee heurekan kiveltä toiselle ajatellen:
onpa tämä hauskaa
sulava liike, notkea ruumis
häntä kiertyy sykkyrälle
ja yöperhonen lepattaa katulampun
valokehrässä
steinerkoulun pihalla
metsänneidot uskaltavat viimein karkeloida
yön kehdossa
kettu kulkee pitkin illan jäähdyttämää asvalttia,
kääntää hetkeksi katseen kohti käärijä-muraalia
ja huokaisee
jälleen jotain ihmisten humputuksia
kulkee ympäri kaupunkia
saalistaa rottia ja rusakoita
palaa aamunkoin aikaan omaan pesäänsä
pienet suut nuolevat hänet puhtaaksi ja
ihmisiä ei herätä kukonlaulu
vaan kaupungin meteli, kun se
nousee taas aamuun