Kynäklubi -ryhmäläisten kirjoituksia lukuvuodelta 2025-26
Teekuppi – teekuppi on iltahämärän rauhanairut.
Teekuppi on iltahämärän rauhanairut. Sen yrttiset henkäykset lentävät höyryävin siivin halki kotilieden pesäkolon ja laskeutuvat hyväksi katsomalleen paikalle. Usein se on hörppijän sydän, joskus viljaisen taikaliemen kulhon reuna tai elämän voiman kätkevien hippusten hyppysillinen.
Yhtä kaikki se laskeutuu, ja päätyy tietä tai toista verenkierron matkalaiseksi, levittäen viestiä kaukaisimpiinkin kolkkiin; tänäänkin levätään. Päivänsädepallokin painui jo pilvipetiinsä.
Vilma
Koski puikkelehti pikkuruista sivujokea, vyöryi valtavaa virtaa, halki aamuun nousevan kaupungin. Sen pauhut lauloivat omalla kielellään lukuisia siitä sävellettyjä lauluja, kertoi loiskeillansa ja tyrskähdyksillänsä, kuinka Tammerkoski pauhaa vaahtopäitä lyö. Hiljaisimmassa suvannossa virrat helisivät syysaamusta, joka kirpeänä koittaa ylle heräävän kaupungin, mutta vedellä hyppelevien auringonsäteiden huomautuksesta päätettiin sanoituksia muokata keväisimmiksi.
Ratikoiden kilahdukset herättelivät vielä unisia ihmisiä, ja keskustorin kojut avasivat kilpaa luukkujaan, hyvän pelihengen kuitenkin muistaen. Korkealla, korkealla katujen yläpuolella avasi kahvintuoksuinen kukkaismaailma ovensa, ja kattopuutarhan nuput kurkottivat terälehtensä vilkuttamaan huomenet kirkontornille. Tämä vastasi iloisella kellonkilahduksella, tietysti arvovaltaisen hallitulla kuten asiaan kuului. Sen kuullessaan hymyilivät kaikki ne kulkijat, jotka kuuntelivat aamuisin mieluummin kaupunkia kuin true crimea tai soittolistojaan. Ja nekin, jotka eivät, hengittivät syvään kosken raikasta hyräilyä ja tunsivat mukulakivien lämmön jalkojensa alla.
Vilma
Reppu on miljoonien tarinoiden kätkösäilömuisti. Kätkö siksi, että kukaan ei niitä löydä, vaikka kuinka penkoisi, säilö siksi että se kyllä säilöö aina kun muistaa. Sen suojelevaan syliin on painettu tekstiarkkujen lisäksi näkymättömät luokkahuoneet ekaluokasta eteenpäin, äänettömälle kasetille tallennetut sanojen melodiat, jokainen rypistetty lyijykynä + matikankokeen tyhjä puoli – teos.
Vilma
Pinta oli tyyni, ja silti taivas myrskysi. Pilvet kerääntyivät taivaanrantaan, tummina ja raskaina. Ne kantoivat viikkojen painoa, joka ei ollut päässyt purkautumaan.
Samaa painoa kantoi se, jonka askelet jättivät märät jäljet kalliolle. Sitä ei tiedä, kuinka ne märät olivat, kun ei sadetta ollut kuulunut päiviin. Hänen hiuksensa hulmusivat tuulessa, joka yltyi hetki hetkeltä. Hän heitti sadeviitan yltään, heitti sen tuuleen, keltaiseksi pilkuksi harmauteen.
Taivas avautui samalla hetkellä, jona hän astui veteen. Vesi satoi ensin harmaana verhona, sitten se alkoi nousta takaisin ylös sumuna. Sumusta nousi hahmo, hiukset aaltoja hulmuten, kauniit myrskynsilmäsilmät tulijaa katsoen.
“Vai tulit sinä tyttö luokseni jälleen?” hahmo sanoi merenkuiskeen äänellä.
Hän ei vastannut vaan kysyi:
“Oletko se, joksi sinua luulen?”
“Minulla on monta nimeä. Voitte kutsua minua Vellamoksi, voitte kutsua minua merenäidiksi. Olen se, joka ottaa jokaisen vastaan.”
He seisoivat hiljaa. Tytön jalat olivat jo menettämässä tuntoaan jääkylmästä vedestä, kun hän vilkaisi taivaalle ja sanoi:
“Satavatkohan nuo koskaan kaikki alas? Aivan kaikki?”
“Koko taivaankansi, kun vain olet valmis”, Vellamo vastasi.
Tyttö käänsi katseensa takaisin Vellamoon. Hymyili hieman.
Kun hän sukelsi veteen, salama halkoi taivasta. He myrsky myrskysi viimeinkin. Jokainen pilvi, jokainen raskas pisara. Ja kaiken sen keskellä kaksi hahmoa ui syvyyksissä.
Seuraavana päivänä joku rannankulkijan löysi keltaisen sadeviitan takertuneena kitukasvuisen männyn haaraan.
Ja siitä lähtien on aina salamoiden halkoessa tummia pilviä voinut nähdä kaksi hahmoa myrskyn keskellä, sadepisarat kasvoilla valuen ja tuuli hiuksia tuivertaen.
Vilma
Puiden latvat kaartuvat ylleni suojaisaksi katoksi. Lakealatvaiset männyt henkivät kosteutta, kun tarvon yhä syvemmälle metsän siimekseen. Vain kuljen, vailla päämäärää, sillä olen jo perillä. Pysähdyn ihastelemaan kanervia ja lahopuiden rungoilla komeilevia kääpiä. Katselen ylös puiden latvoihin ja lehtien seasta pilkottavaan taivaansineen. Ihmettelen. Lehdet kahisevat. Sammal tuntuu turpealta pediltä jalkojen alla, se rauhoittaa, maadoittaa tähän hetkeen. Olen tässä. Elossa. Metsän ikiaikaisessa kehdossa. Turvassa, viimein.
Metsän kumea sointi huojuttaa huoneistojani, ja saa elämän sykähtelemään minussa jälleen. Väkevänä, kaikkivoipana. Avaan sydämeni onkalot, annan metsän tenhon ikuisuuden imeytyä suoniini, tulen ehjäksi. Tulen vapaaksi täällä. Metsolassa, Tapiolassa. Minun kotini. Olen –
Kellervä valo kiemuroi oksistojen lävitse, tavoittaa hiussuortuvani, tulee minuun. Henkäisen. Olen metsänneito.
Aava
Virvatulet honkien sinessä,
tuuletarten leikki
peilityynen järven yllä.
Katse kääntyy laakealle
kannelle,
tähtisirujen täplittämälle.
Öinen järvi tuoksuu ihmeiltä,
minä toivomassa ihmeitä,
kätkien sydänkätkyeeseen
tummana havisevan Metsolan
salat.
Aava
Lienenkö Otavattaren tytti,
Kuuttaren kasvatti?
Onko minut yön langoista
punottu,
tähtitilkun tuikuista taottu?
Päivyt häämöttää
huojuvan hongiston
huokosissa,
vaan ei sukella säteillään
sydämeen saakka,
ei tavoita rintaonkaloa,
joka on mustepisaroista
muovaeltu,
yön säikeistä sikissyt.
Taitanen olla Otavattaren tytti,
Kuuttaren kaunein kasvatti.
Aava