Kynäklubi on nuorten hybridiryhmä, joka kokoontuu maanantaisin. Ryhmän opettajana toimii Maami Snellman. Nuorten tekstikokoelma Tänään niityllä sataa sisältää lyhytnovelleja ja aforismeja.
Istun kivisellä lattialla nojaten selkääni vasten seinää. Kolahdukset ja hälinä ympäröivät minua, ja edessäni vilisee räikeiden liikkeiden virta. Painan käteni korvilleni, mutta en pääse eroon aseman melusta. Niinpä avaan reppuni ja alan kaivella sitä, kunnes tunnen piirustuslehtiöni kohokuvat sormissani. Aukaisen lehtiön, ja eteeni avautuu kukkien peittämä niitty. Kun kynäni kärki koskettaa paperia, kuulen vaimean tipahduksen, kuin pisaran osuessa terälehdelle. Tänään niityllä sataa. Annan käteni liikuttaa värikynää, ja pieni auringonlaskunoranssi kukka puhkeaa harmaalle kivilaatalle. Sen viereen kasvaa toinen, hieman isompi kukka, jonka väritän violetiksi. Sen hento terälehti notkahtaa suuren vesipisaran pudotessa sille. Ohi kulkeva ihmismassa muuttuu räikeästä ja äänekkäästä harmaaksi ja vaimeaksi, katselen sitä kuin lasin takaa. ”Intercity-juna Helsingistä, lähtee raiteelta 5”, ilmoittaa ääni. Nousen ja lähden kävelemään kohti liukuportaita. Puristan lehtiötä kainalossani, ja hyräilen matkien pisaroiden tämänpäiväistä säveltä. Lasi minun ja aseman hälyn välillä on muuttunut valuvista pisaroista sameaksi, kuin auton tuulilasi sateella. Olen vähällä törmätä isoa matkalaukkua raahaavaan herraan, ja saan häneltä kiukkuisen mulkaisun. ”Anteeksi”, murahdan ja väistän. Herra jatkaa matkaansa kävellen suoraan sateessa leikkivien sudenkorentojen läpi. Ohitan kioskin ja tajuan olevani nälkäinen. Astelen sisään ja valikoin houkuttelevan tuoksun perusteella riisipiirakan. ”Yksi kaksikymmentä”, sanoo nuori nainen tiskin takana, ja hetken ajan näen hänen kasvonsa selvemmin, kun hennosti hohtava perhonen lehahtaa ohi ja saa harmauden väistymään. Se laskeutuu pienelle tiskillä kasvavalle kukalle työntäessäni korttia maksupäätteeseen. Kun astelen ulos kaupasta piirastani natustaen, aseman suurista ikkunoista pilkistävät auringonsäteet osuvat kasvoilleni. Harmaata seinää vasten syttyy häilyvä sateenkaari, joka hohtaa sävy sävyyn aukeavien kukannuppujen kanssa. Sadeverho muuttuu kimmeltäviksi kastehelmiksi hämähäkinseitissä. Jatkan matkaa portaille, ja huomaan samaa matkaa kulkevat pienet tassunjäljet. Ne hehkuvat lattialta samaa pehmeää hohdetta kuin kastepisarat, ja loppuvat saapuessani liukuportaille. Jokaiselle metalliselle askelmalle puhkeaa pieniä krookuksia perässäni. Portaiden mekaaninen surrutus peittyy leikkisän helinän alle hennon tuulen kulkiessa ohi kuljettaen pieniä kasteesta kimmeltäviä lehtiä. Seuraan niitä katseellani, ja huomaan pienen valkean otuksen nuuhkaisevan niitä uteliaana. Kohtaan ruskean katseen, joka hehkuu lämpimänä kurkistaessaan omistajan olan takaa muutama askelma alempana. Hymyilen koiran väpättäessä nenäänsä, kun perhonen laskeutuu sen pienelle kirsulle ja toinen lehahtaa korvan vierestä. Joku täällä sentään huomaa ne. Kallistan koiralle päätäni, ja se vastaa väpäyttämällä ystävällisesti korvaansa. Kun portaat loppuvat, koira lasketaan maahan ja se lähtee tepsuttamaan pikkuisilla käpälillään, ja tuikkivien tassunjälkien vana jatkuu jälleen. Istahdan penkille ja syön loput riisipiirakastani. Kohtaan jälleen valkean koiran katseen; se on ilmeisesti jäänyt odottamaan samaa junaa kuin minä. Se tassuttelee luokseni ennen kuin omistaja ehtii estää, ja nuuhkaisee ensin minua ja sitten vieressäni istuvaa vanhaa miestä. ”Hieno koira”, kuulen vanhuksen sanovan lämpimällä äänellä. Koira heilauttaa häntäänsä ja nuolaisee miehen ojentamaa kättä. ”Hertta, tules nyt tänne sieltä”, omistaja sanoo ja kiskaisee koiran mukaansa. Katson vanhusta, ja hän vastaa hymyyni. ”Kaunis ilma”, hän sanoo käheällä äänellään katsellen aurinkoa, eikä huomaa vierestä lehahtavaa perhosta. ”Niinpä.” Joukko hennonkeltaisia leskenlehtiä puhkeaa vanhuksen ympärille, ja mietin, huomaisiko hän, jos sitoisin niistä hänelle seppeleen. Juna saapuu raiteelle, ja astun siihen hyräillen itsekseni. Katselen ikkunasta ohi vilisevää maailmaa, värittäen hajamielisesti sadeveden täyttämiä tassunjälkiä kukkaniityn läpi kulkevalle polulle.
Vilma
Lumen tanssi
“Tule!” hän kehottaa, ylittää tien katsomatta autoja ja pysähtyy sitten puistikon keskelle odottamaan, että ennätän juosta hänen perässään.
“Mä melkein liukastuin”, valitan. “Mä oikeesti-” Valitukseni katkeaa, kun havahdun vilkaisemaan ympärilleni. Jouluvalot roikkuvat vielä puissa, jotka ympäröivät pientä kehänmuotoista kukkapenkkiä, jossa komeilevat pienet talviruusut. Henkäisen ihastuksesta ja vilkaisen Kajiin, joka on ilmaantunut viereeni. “Sä yllätit mut ihan täysin taas.” Hän myhäilee tyytyväisenä ja kietoo kätensä vyötärölleni. Painan pääni vasten hänen rintaansa ja keskityn tuntemaan hänen rintakehän liikkeensä. Katselen puutarhamaista puistoa, sen kauniita muurikukkapenkkejä, puisia istuimia, joita nyt peittää hento lumikerros ja kehikkoporttia, jonka läpi pääsee keskelle kukkalajitelmaa.
Kaj suukottaa kosteaa hiuspehkoani, pyyhkäisee hiutaleet päälaeltani. Kohotan katseeni katsoakseni häntä. Kajin mustille suortuville on tipahdellut pieniä lumihiutaleita ja vaikuttaa, että ne ovat siinä pysyäkseen, sillä minulla ei ole aikomustakaan rikkoa hänen taiteellista olemustaan – hän näyttää kauniilta, joltakin historiallisen komean henkilön maalaukselta.
Käännän katseeni takaisin puistikkoon. Innostukseni valtaa minut ja vastahakoisesti irtaudun Kajista ja lähden juoksemaan puutarhaa ympäri. Nauran, annan ilon kuplia minusta ulos. Pujottelen kukkapenkkien lomassa takki auki, annan viileän viiman riepottaa ja heitellä hiuksiani ympäriinsä. Taivaalta valahtelee pienen pieniä lumihiutaleita, joita yritän kaapata suuhuni mahdollisimman monta. Kiipeän erään kukkapenkin reunukselle ja vedän siinä jotakin omaa trapetsitaidettani. Hetkeksi unohdan kaiken muun. On vain minä ja talvinen ruusupuutarha, jonne Kaj toi minut.
Maailmani pysähtyy, kun kukkapenkkien kivetysten päällä pomppiessani vilkaisen Kajiin, joka katselee minua aidosti hymyillen kädet taskussa. Kaj seisoo villakangastakissaan ja muistuttaa minua vanhojen rikosdraamojen konstaapelista, joka tarvitsee hieman hölmöä apuriansa. Ja vaikka näin on, Kaj ei saa minua tuntemaan itseäni ainoastaan hänen hölmöksi apurikseen. Vatsassani muljahtaa ja tuntuu, että pikkulintuja lentelee pääni ympärillä, vaikka ne ovatkin karanneet etelään, pakoon talven purevuutta.
Piilottaakseni ajatukseni tanssahtelen lumisateessa. Hyppelehdin muurin jurikalta toiselle, kunnes väsyn. Kerään lunta lapasteni väliin ja taputtelen siitä sileän pallon, jonka tilavuuden taitavimmat osaisivat laskea. Tähtään ja viskaan sen kohti Kajia, ja se mätkähtääkin nätisti hänen vasempaa olkapäätään vasten.
“Hei!” hän kiljahtaa säikähdyksestä, kumartuu ja kahmaisee maasta lunta käteensä. Hän heittää sen kohti minua, mutta ehdin väistää ennen kuin se ennättää pysähtyä kasvoihini.
“Hähä, ihan luuseri!” huudan ja näytän kieltä. Irvistelen, teen hassuja ilmeitä, joihin Kaj kyllästyy. Hän lähtee jahtaamaan minua ympäri puistikkoa kädessään kasa valkoista lunta.
“Mä kostan sulle kyllä”, hän uhoaa yrittäessään saada pitkillä harppauksillaan kiinni minua ja minun pikku töppöjalkojani, joiden avulla en ehdi pitkälle pötkimään ennen kuin hän saa minut kiinni. Hän riuhtaisee minua takista ja tunkee lunta niskaani paidan alle.
Kiljahdan ja sätkin tuntiessani kylmyyden ja pikkuhiljaa alaspäin valuvan lumen, joka vähitellen sulaa vedeksi.
“Kai sä tajuat-” Hengästyneenä haukon hetken henkeäni. “-että toi ei ollut laisinkaan reilua.” Kahmaisen vierestäni lunta ja mottaan sen keskelle Kajin kasvoja. Ylpeänä suorituksestani nauran kippurassa ja osoittelen Kajia, joka ei näytä kovin innostuneelta – vaikka lumen täyteisen naaman keskeltä on vaikea osata tulkita ilmettä. Paljain sormin hän viskaa kasan kasvoiltaan.
Hän kahmaisee minua vyötäröltä ja nostaa ilmaan. Huudan ja potkin jaloillani ilmaa. Huudoistani huolimatta Kaj pitää minua ylhäällä. Lyön olemattomilla nyrkeilläni hänen selkäänsä ja vaadin häntä laskemaan minut alas. Kaj hölkkää pientä kehää ja kun hän on löytänyt täydellisen lumikinoksen, hän heittää minut sen syötäväksi. Lumi ei ole kovaa, joten sen sijaan, että rikkoisin kalloni osuessani sen kuoreen, uppoan jalkojani myöten sen uumeniin.
“Toi oli-” Syljen lunta suustani ja koitan kaivaa tietäni ulos kasasta. “-ihan tosi-” Hieraisen poskiani. “Todella ilkeää.”
“Elämä on.” Kaj mätkähtää selälleen kinoksen viereen ja taiteilee hangelle lumienkelin. Sellainen hän itsekin on, todellinen enkeli. “Se oli vaan suloinen kosto.”
“Itse olet suloinen”, mutisen lumen keskeltä. Tarmokkaasti kauhon lunta edestäni.
Kaj nousee, pyristelee lunta yltään ja ojentaa minulle auttavan kätensä. Epäröiden tarraudun siihen. Hän vetää minut ylös kasasta, ja vaikka kuinka yritän samalla saada häntä itseä mätkähtämään lumikinokseen, epäonnistun.
“Aselepo?” Kaj pörröttää hiuksiani. Lumi valahtaa sen seurauksena korvaani. Irvistän.
“Suunnilleen.”
“Suunnilleen”, hän toistaa epäuskoisena ja pyyhkii viimeisiäkin lumirippeitä takkini yltä. Hän suukottaa poskeani. “Entä nyt?”
“Okei.” Kohautan olkiani mahdollisimman välinpitämättömästi. “Ainakin vähän aikaa.”
“Hyvä. Mä meinaa haluun näyttää sulle jotain.”
“Ai vielä lisää?”
“Toi, toi tuolla on Otavan tähtikuvio.” Kaj osoittaa taivaalle ja katseeni seuraa hänen kättään. Tihrustan taivaalle ja näen tähdet, jotka ovat selvästi lyöttäytyneet toistensa seuraan. Vilkaisen sivusilmälläni Kajiin, joka tuijottaa vuoroin minuun ja taivaalle odottavana.
“Ai missä?” Keskitän huomioni tähtikuvioon ja tunnen, kuinka Kaj tarttuu varovasti käteeni.
“Tuolla.” Hän opastaa käteni osoittamaan oikeaan suuntaan. “Noi seittemän tähtee, nääksä?”
“Aa katos, niinpäs onkin.”
“Noi kolme muodostaa hännän”, Kaj viittoo taivaan kimaltavia aarteita. “Ja toi neljäs kuuluu tohon kauhaosuuteen.”
“Kauhaosuuteen?” toistan naurahtaen.
“Joo, no sitähän sanotaan, että Otavan kuvio ois vähän niikun kauha”, hän selittää innokkaana. “Ja, ja sitten noi tähdet kuuluu Ison Karhun kuvioon!” Kaj tähyilee taivaalle. “Mutta joo, se ei kyllä taida näkyä.” Hänen jalkansa heiluvat innostuksesta. “Ja toi, toi tosi kirkas tähti puolestaan-” Kaj osoittaa toiseen paikkaan. “Se on sitten Pohjantähti. Pikku Karhun kirkkain tähti.”
Huomaan tähden kirkkauden – sen erottaa helposti muista. Se loistaa kirkkaimpana pimeällä, lähes pilvettömällä taivaalla, eikä tarvitse edes veikata, mikä tähti voittaa loistamiskilpailun.
“Se tunnetaan myös siitä, että se on pohjoinen napatähti”, Kaj huomauttaa katkaisten ajatuksenvirtani. “Ehkä jopa parhaiten siitä.”
“Pohjoinen, mikä?”
“Napatähti”, Kaj viimeistelee lauseeni. “Se meinaa taivaannapaa lähellä olevaa tähteä.”
“Aivan niin joo, totta kai.”
“Ei se mitään, vaikket sä tajuiskaan”, Kaj rauhoittelee hymyillen.
“Ehdottomasti mä tajuan”, puolustelen, mutta pilke silmäkulmassani narauttaa minut. “Mistä sä tiiät näitä kaikkia juttuja?”
“Mun äiti opetti mua.”
Vilkaisen Kajiin, joka tuijottaa lempeästi hymyillen taivaalle.
“Ja nyt hän loistaa kaikista kauneimmin tuolla.”
Aili
Turva on pehmeä hiljaisuus,
joka ei muistuta tekemättömistä tehtävistä.
Aili
Pelko on ensitapaamista edeltävä perhosten leijailu,
neljännen kerran vilkaisu peiliin
ja lika paidassa.
Aili
Pelko on syvä allas, jonka pyörteisiin pelkää hukkuvansa.
Aili
Pelko kietoo otteensa kohteensa ympärille.
Kuristaa ja kouristaa, hyppää rintaonkaloon saakka.
Pelko lyö tikarilla rintaan.
Vastateroitetulla.
Aava
Säkkipimeää.
Ilmassa leijuu kyyneleiden tuoksu ja pelon lemu.
Kylmä hiki valuu puroina selkäpiitä pitkin.
Täydellinen mustuus.
Avaruus.
Aava
Yö.
Myrskyisä, musteensyvä.
Teräväsärmäinen.
Ajatukset villiintyvät.
Aava
Kaamos.
Mustat pukeet.
Terä vasten ihoa.
Valheet.
Kirjoitan kuolemasta.
Aava
Herätä pahasta unesta.
Haukkoa happea ilmasta,
joka lyö keuhkoja.
Keuhkot tyhjenevät.
Sydän hakkaa, punainen sydän.
Aava
Ennen hämärää
Raikas järvivesi soittaa leväkannelta laineillaan. Kullertavaksi värjäytynyt taivas nauraa veden soinnille. Sitä huvittaa ainainen hymni, itse kun se pysyttelee mieluiten vaiti. Joskus se toki pauhaa ja myrskyää, mutta yöhön laskeutuessa on hyvä antaa hiljaisuuden täyttää taivaannauhan. Sitten jokin heläjävissä säkeissä alkaa kutkuttaa sitä. Se antaa hiljaisuuden rikkoutua vetysidosten pintaan, lopulta yhtyy lauluun.
Istun kanssasi metsämaalla, annamme hehkuvan taivaan laskeutua yllemme. Metsä ja me, kaikkeuden kehräävät soinnut. Haavat punalatvat, illankoin kulta. Näen värien heijastuvan musteensävyisistä pupilleistasi, joita ympäröi syksynoranssit iirikset. Räpäytät tuuheita silmäripsiäsi, annat iltaisten aurinkohippusten väristä niiden kärjissä. Huulesi täyteläiset avautuvat raolleen, hengität metsäilmaa, tuoksut kesältä ja hiljaisuudelta. Hiuksesi sulaa kultaa, levittäytyvät kruunuksi ympärillesi, luonnonlaineet. Lepäät metsämaalla kuin se olisi kotisi, kuin olisit metsän keiju, haapaneitty.
Aistin taikaa, syvää luonnonmagiaa puhtaampana kuin koskaan, kun tenhot tuulet huojuttavat honkahuoneitamme. Katsot minuun, kuin minussakin olisi ripaus siitä taiasta, kuin loistaisin järvipeilin ja taivaan lailla. Otat kiinni minusta, sormesi piirtää riimuja niskaani, kosketuksessasi tunnen muinaisen kaiun, sinun, minun juureni. Naurat, nauramme. Katseet kohti kantta, ruumiit säkenöiden, vielä viimeiset kultahileet, viimeiset illankoin loitsut. Puut kurkottavat latvojaan kohti auringon viimeistä kultaa, nostat kätesi ylös kaivaten kuin voisit yltää horisonttiin.
Katsomme, kun oranssina hehkuva aurinko painuu mailleen. Katsomme, kun järvi lopettaa vaimean sointinsa, tanssinsa, vaipuu uneen. Katsomme, kun usva sukeltaa metsään ja järveen. Huokaisemme. Värien kirjo kääntyy tummaksi sineksi, hämärän huntu laskeutuu rouhean maan ylle. Särmät terävöityvät, yö luo tummat varjonsa puiden juuriin. Synkkä metsä vaikertaa yksinäisyyttään, kun heleänkeltainen aurinko hymähtää viimeisen kerran. Silti sinä vielä loistat, pidempään kuin aurinko tai metsän palo. Taika viipyilee sinussa, uurteissasi, pehmeällä iholla. Kulta leikkii hiuksillasi, väikehtii kuin ahvenen suomu, kuin helmiäinen aaltoja vasten. Silmissäsi karehtivat viimeiset kultapisarat, ennen kuin hämy peittää nekin.
Hetken huuma haipuu, musteensyvä yö saapuu, mutta sinä jäät. Naurat helisten ja heittäydyt kostealle sammalsängylle. Käyn viereesi maaten. Kuu luo hopeaisen loistonsa metsän ja järven ylle, vaivumme kuiskeenpehmeään uneen. Kanssasi yökin on kaunis.
Aava
Pelko on liian korkea rakennus.
Katsoessa syvälle sen silmiin alkaa huimata.
Saaga
Pelko on pitkäkyntinen ajatus nukahtaessa.
Kun kääntää kylkeä,
se tarraa kiinni.
Saaga
Pelko on auto,
joka kaasuttaa yllättäen kulman takaa.
Matilda