Kynäklubi on nuorten etäryhmä, joka kokoontuu maanantaisin. Ryhmän opettajana toimii Maami Snellman. Huhtikuun aikana julkaisemme blogissa nuorten lyhytnovelleja ja runoja aiheena: Kauneutta on!
Ihanaa
Muistot ovat mitä ihanimpia,
eivätkö olekin?
Viime kesä.
Heinäkuu.
Yhdestoista päivä.
Maattiin ja hymyiltiin tomun harmaalla,
paljaita pohkeita polttavalla pikitiellä
ja syötiin suolatikkuja.
Oli hiljaista,
vain etäinen autojen hurina
ja vaimeat linnut
rikkoivat äänettömyyden taian.
Meitä ympäröivä
yönvihreä mäntyverho
korosti lupiinin ja horsman lailla
maalattua taivasta.
Juotiin auringon lämmittämiä pillimehuja
ja ihailtiin tien poskessa lepääviä kiviä.
Oltiin selviydytty pitkä matka.
Olkapäitä hiertävät repun hihnat
ja jaloissa vihlova kipu
saivat kaiken tuntumaan todelliselta,
vaikka hetki vaikuttikin impressionistin tulkinnalta.
Jos olisi mahdollista,
piirtäisin tunteen
ehkä äidinkielen vihkooni.
Mutta vallinnut tunnelma on kuin
lapsuudessa syöty ruoka.
Vähitellen maku unohtuu,
vaikka kuinka yrittäisi pitää kiinni.
Muistot ovat mitä ihanimpia,
eivätkö olekin?
Aili Savolainen
Muistojen kimppu
Tiedätkö, mitä mietin katsoessani sinuun?
Olit vierelläni, kun harjoittelin ajamaan ilman apupyöriä. Nostit ylös kaaduttuani. Puhalsit taikapuhalluksen haaveriin, joka sitten paranikin yks kaks yllättäen. Laitoit pipin päälle vielä vihreän Muumilaastarin.
Sinun sylisi oli se, minne hakeuduin nähtyäni painajaisen tai katsottuani elokuvaa, joka oli sittenkin liian pelottava. Katsoit minua silmiin ja sanoit, että ei ole mitään hätää.
Lisäksi meillä oli yhteiset ohjelmat, joita me aina katselimme. Kertoivat ne sitten eläimistä tai kokkikilpailusta.
Näin ensimmäisen auringonlaskun seurassasi. Luvan kanssa valvoin kerrankin vähän myöhempään, jotta sain kokea taikuuden, kun taivas maalautuu hattaran ja laventelin sävyihin seuranaan mäntyverhon näyttävä siluetti.
Koin myös ensimmäisen auringonnousun vierelläsi. Siinä vaiheessa se taisit olla sinä, joka olit joutunut kärsimään aikaisesta herätyksestä. Hyvin mahdollista, että kärsit sellaisista useaan otteeseen.
Tykkäsin käpertyä viereesi, painaa pääni rinnallesi ja tuntea puheesi, kun luit iltasatua ennen nukkumaanmenoa. Minä sain aina valita kirjan. Halusin sen sinisen paksun satukirjan, jossa oli tarinoita Jaakosta ja pavunvarresta aina Pieneen merenneitoon asti.
Juoksit rinnallani pitkin peltomaisemia. Tai voisin sanoa että sinä hölkkäsit. Minä tahdoin voittaa juoksukilpailun, johon olin osallistunut. Enpä voittanut. Tietenkin olin pettynyt. Mutta sinä lohdutit minua. Muistutit, että parhaansa tekeminen riittää.
Jaksoit opettaa minua uimaan — pulikoit vedessä ja autoit minua pysymään pinnalla. Pärskytin vettä päällesi, mutta sinä et valittanut. Järven pohjasta poimit kauniita kiviä — jotkut näyttivät aivan marmorilta ja toiset taas graniitilta. Lopulta päädyimme yhdessä tonkimaan mutaista pohjaa ja nostelemaan erinäköisiä kiviä näkyville. Heittelimme kiviä — otimme kilpaa, kumpi saa pidemmälle. Sinä annoit hieman tasoitusta. En sitä silloin ymmärtänyt, mutta nyt tajuan.
Mustikkakaudella ilmoitit meneväsi metsään keräämään marjoja, minä halusin tietenkin mukaan. Joskus saatoimme olla useamman tunnin mäntyjen keskellä. Ihmettelin, kuinka ne ovat niin pitkiä tai, kuinka muurahaiset ovat tehneet omia polkuja maahan pudonneiden havunneulasten sekaan.
Istuit pihakeinussa, kun minä pompin trampoliinilla — sen jälkeen, kun senkin taidon olin oppinut. Luovutin hyppimisen suhteen ja kampesin istumaan viereesi. Kerroit tarinoita omista kesistäsi — leikeistä lasten nuorten kanssa ja härveleiden tutkimista.
Ajelimme ympäriinsä ja pidimme autokaraokeja. Lauloimme täydellä energialla suomi-iskelmien mukana, annoimme musiikin virrata suonissamme ja kaapata mukaansa.
Kävimme minulle uusissa paikoissa. Voin vain kuvitella, miten kasvoni oikein sädehtivät innostuksesta. Eläintarhassa olin tohkeissani näyttävistä leopardeista ja rauhallisista laiskiaisista. Kotimatkan en sitten puhunutkaan muusta — kyselin, miten eläimet olivat syntyneet ja miten ne tulevat toimeen tällaisessa maailmassa. Pohdin, mikseivät eläimet voisi elää ihmisten kanssa sovussa.
Maistoimme minulle uusia ruokia, ja joka kerta äimistelin, kuinka osasitkaan tehdä jotain niin herkullista. Olin oiva apukokki — olin valmis testaamaan maun tai ojentelemaan purnukoita pöydältä. Tahdoin olla osana tekemistä, mutten siivoamista.
Kuulit yrittämiseni, kun niin kovasti tahdoin oppia lukemaan. Alkuun sinun piti ensin opastaa minua pitämään kirjaa oikein päin kädessä.
Katsoit vierestä, kun koitin saada värityskuvan väritettyä mahdollisimman tarkasti pysyen ääriviivojen sisällä.
Näit, kuinka yritin taiteilla jotakin koukeroita papereille — kertoa omaa tarinaani, tuoda sen ilmi kirjaimin. Kirjaimin, joita en edes osannut. Mutta suustani olin kova kertomaan tarinoita. Niissä ei varmaan yleensä tosin ollut mitään järkeä, mutta sinä tykkäsit kuunnella niitä.
Seurasit kehitystäni omassa lajissani. Olin niin kovin varma, että minusta tulee vielä olympiakultamitalisti. Sinä tietenkin kannustit minua siihen — tavoittelemaan unelmia.
Opetit minulle, että kädet pestään vessassa käynnin jälkeen ja sisälle tultaessa. Ennen ruokaa ja ruuan jälkeen. Hampaat tulee pestä kaksi kertaa päivässä — aamuisin ja iltaisin. Ruoka suussa ei saa puhua, eikä myöskään toisten kanssa samaan aikaan.
Näytit, kuinka peruna kuoritaan, miten juustohöylää käytetään ja haarukan ja veitsen käytön. Lusikalla syötiin sitten keittoa.
Opastit, että paahdettu leipä laitetaan aina lautaselle. Muroja syödään viikonloppuisin ja lauantaina on jäätelöpäivä. Sohvalla, se joka peppunsa nostaa, se paikkansa menettää.
Lokakuussa keräsin sinulle kukkakimpun. Horsmat olivat menettäneet värinsä, voikukat pelkkiä sarvia, heinänkorret nuupahtaneita, orvokit tiputtaneet violetit terälehtensä ja tähkälaventelit varistaneet kimppunsa pois. Mutta sinä laitoit kukat silti maljakkoon ja keittiön pöydälle. Koska minä olin kerännyt ne sinua varta vasten.
Kukat ovat kuin meidän yhteiset muistomme. Sinä tulet joskus unohtamaan niiden ominaiset värinsä, keräyspaikkansa, tuoksunsa ja tuntonsa.
Mutta minä muistan jokaisen värin, keräyspaikan, tuoksun ja tunteen. Enkä tule niitä unohtamaan. Ne pysyvät aina ja ikuisesti käsin kosketeltavina minun mielessäni. Kaikkein päällimmäisinä sinä.
Aili Savolainen