Kynäklubi on nuorten etäryhmä, joka kokoontuu maanantaisin. Ryhmän opettajana toimii Maami Snellman. Huhtikuun aikana julkaisemme blogissa nuorten lyhytnovelleja ja runoja aiheena: Kauneutta on!
Kauneus on sen silmissä, joka näkee kauneuden
Pitelin sädetikkua varovasti yhdellä kädellä. Se loisti pimeässä, rätisi ja loi hohkaavaa valoa ympärilleen. Olin haltioissani. Voi, kun se oli kaunis… Kuin pieni, oman elämänsä valon pilkahdus. Se hehkui ja valaisi ympäristönsäkin. Äkkiä unohdin koko ympäröivän maailman. Kaikki muu katosi ajatuksistani. Vain sädetikun kauneus jäi.
-Cira! 5 sekuntia tätä vuotta!
Mitä?
-Viisi, neljä, kolme…
-Kaksi…
-YKSI!
-Hyvää uutta vuotta! hihkuivat kaikki pihalla olijat.
Nostin katseeni hitaasti sädetikusta. Ympärillämme oli pimeää, mutta jossakin kauempana välkkyivät eri väriset valot. Minulla kesti hetki ymmärtää, että korvia huumaavat paukahdukset ja valot olivat ilotulitusrakettien ääniä. Käänsin silmäni takaisin kohti sädetikkua. Se oli menettänyt kauniin loimunsa. Huokaisin ja heitin sammuneen tikun roskakoriin.
-Cira, kulta pieni! En ymmärrä, mikä sinua vaivaa. Menetit uuden vuoden hetken sädetikun vuoksi.
Voi ei. Se oli äitini.
Hän jupisi aivan turhaan. Menetin kyllä sen hetken, kun kaikki laskevat aikaa vuoden vaihtumiseen ja huutavat onnentoivotuksensa ilotulitteiden täyteiselle taivaalle, mutta sain tilalle jotain parempaa. Sain tilalle kauniin hetken. Sitä kukaan ei ymmärrä. Miten kauneus voi olla tärkeämpää kuin näin tärkeät hetket? Se voi olla. Äitini kutsuu sitä heikkoudekseni. Uppoudun kuulemma ajatuksiini ja menetän oikean elämän.
Se ei ole totta. En uppoudu ajatuksiini. Uppoudun kauneuteen.
Ensimmäinen tammikuuta. Taianomainen päivä, vuoden ensimmäinen. Silloin kaikki on mahdollista.
Kävelin tämä ajatus päässäni pihatietämme pitkin kevyttoppatakki päällä. Puuterilumikerros oli muuttanut maan valkoiseksi.
Talvi on minulle yksi rakkaimmista vuodenajoista; silloin lumikiteet peittävät kaiken ja lumihiutaleet ovat ihania. Rakastan sitä, kuinka jokainen hiutale on uniikki, oma itsensä. Silti hiutaleet laskeutuvat taivaista alas maahan sulassa sovussa ja muodostavat yhdessä valkoisen, kimaltelevan peitteen maahan. Jokainen hiutale on yksilö, mutta ne tukevat silti toisiaan.
Minun ei tarvinnut astella kauaa, kun jo tulin pihatiemme päässä olevan kuusen luokse. Kuusi on tarjonnut minulle elämäni aikana monta ihanaa hetkeä. Se on minulle todella tärkeä. Viimeksi huomasin kuusen kauneuden joulukuussa. Silloin pienen pieni käpy roikkui eräässä ikivihreistä oksista. Se näytti upealta. Koko kuusen ainut käpy, selvinnyt joulukuun pakkasista. Jäin ihastelemaan käpyä moneksi kymmeneksi minuutiksi, kunnes äitini lähti etsimään minua. Hän käveli luokseni huomatessaan minut kuusen luona ja alkoi torua:
- Aiheutit huolta meille, ja mitäpä edes olit tekemässä? Katselemassa kuusta! Mitäköhän ihmettä sinä näet siinä?
Melkein kirkaisin, ettei äiti arvosta luonnon kauneutta laisinkaan, mutten saanut sanaa suustani. Mikseivät kaikki huomaa niitä kauniita, pieniä yksityiskohtia, jotka ovat elämäni ilo? En voi saada tuohon kysymykseen vastausta, sillä kukaan muu ei tiedä, miltä tuntuu olla kauneuden huumassa.
Katselin kuusta tarkasti. Halusin löytää jotakin kaunista. Kauniita asioita näen todella usein, olen hyvä löytämään niitä, mutta kauneuden huumaan en pääse yhtä usein. Viimeksi edellisenä yönä, sädetikun loisteessa. Se oli upea hetki. Luonto on yleensä se, joka kauneuden minulle antaa.
Niin kuin nytkin. Huomasin lumikiteiden peittävän yhden kuusen lukuisista oksista. Ei koko oksaa, vain sen pään. Tummat, ikivihreät neulaset olivat nyt valkoisten, keveiden hiutaleiden alla. Huurteisina ja auringossa kimmeltävinä. Tuollaista näkee usein; lunta mustikanvarpujen päällä, lunta kuusen oksien päällä, lunta pensaan päällä ja niin edespäin. Silti se sykähdyttää aina.
En ehtinyt katsella sitä kauaa, kun huomasin jotakin muuta. Yhden oksan päällä oli niin suuri lumimassa, että oksa oli jo kumartunut maata kohti. Minua alkoi harmittaa. Kuusen oksa halusi olla vapaa, nousta yläilmoihin ja olla aina vihreä, niin kuin ikivihreän puun kuuluukin. Korkeintaan pienen, ilmavan lumikerroksen kuului peittää se, sopusoinnussa vihreyden kanssa.
Kurkotin varpailleni, niin pitkäksi kuin pystyin, ja pyyhin varovasti villalapasellani lumet alas oksan päältä. Ne tippuivat maahan jättäen siihen pienen kinoksen. Kuusen oksa vapautui heti painostaan; se ponnahti ilmaan, korkealle, sinne, minne se kuului. Hymyilin itsekseni. Olin auttanut kuusta, joka oli puolestaan auttanut minua niin monet kerrat, kun olin ollut surullinen.
Äkkiä kuulin takaani askelia. Huokaisin syvään. Niin tyypillistä. Joku tuli häiritsemään minua juuri, kun olin nähnyt jotain kaunista.
Käännyin ympäri valmiina hymyilemään ja toivottamaan naapurin vanhalle rouvalle tekopirteänä hyvää päivää, mutta näinkin veljeni. Meinasin hypätä kaksi metriä ilmaan, kuusen latvan luokse.
En olisi juuri nyt halunnut nähdä veljeäni. Hänen nimensä on Charlie, eikä hän ymmärrä mistään mitään. Tai no, kyllä hän ymmärtää, muttei mitään mistään sellaisesta, mikä on minulle tärkeää. Enkä minä ymmärrä asioita, jotka ovat hänelle tärkeitä. Siksi emme oikein tule toimeen. ’Oikein’ – emme tule ollenkaan toimeen.
-Mitä sinä teet? Äiti käski tulla tarkistamaan, Charlie kysyi leppoisalla, ärsyttävän rennolla äänensävyllään. -En mitään tärkeää, vastasin vaisusti. Miksi äidin piti lähettää Charlie, tai ihan kuka vain, katsomaan, mitä teen? Aivan kuin olisin joskus tehnyt jotain pahaa. En ole. Olen varmasti kylämme kilteimpiä ihmisiä. Ja silti.
– Mitä ei-tärkeää sitten teet? Charlie tiedusteli kylmän viileästi.
– Katselen tätä kuusta ja puhdistan sen oksia lumesta, vastasin yhtä kylmästi.
Charlien päässä silminnähden raksutti. Hän yrittää ymmärtää, muttei ymmärrä, hymähdin mielessäni. Ajatus toi minulle vähän paremman mielen. Olin erityinen; vain minä näin kauneuden. Charlie tuhahti äänekkäästi ja kääntyi kohti kotia. Pyörittelin itsekseni silmiäni.
Minulla ei ollut aikomustaankaan lähteä kotiin. Siellä oli tylsää.
Päätin mennä puistoon. Puisto on melko lähellä kotiamme, muttei siellä käy koskaan ketään. Paitsi minä. Se on yksi lempipaikoistani koko maailmassa. Tai no, mitä niitä muita lempipaikkojani nyt onkaan? Suuri kuusi ainakin. Voisi ajatella, että kotini olisi yksi lempipaikoistani, muttei se ole. Kotona on kyllä perheeni ja paljon muistoja, mutta siellä ei ole oikeastaan mitään kaunista.
Onhan kotonamme sisustusesineitä, mutta ne eivät ole oikeasti kauniita. Ne esittävät kauniita. Ne ovat tekokauniita. On tekokasveja ja oikeita kasveja, on tekokauneutta ja oikeaa kauneutta. Oikea kauneus löytyy yleensä luonnosta, tai joskus harvoin muista asioista, kuten sädetikusta. Tekokauniit koriste-esineet eivät vain ole oikeasti kauniita.
Puisto oli onneksi melko lähellä, joten sinne ei kestänyt kauaa kävellen. Minua vähän harmitti, kun olin ollut koko matkan ajan ajatuksissani; matkalla oli saattanut olla vaikka mitä upeaa. Kuten auringonpaiste. Sitä ei näy puistoon asti, puisto on liian varjossa.
Aurinko on ihana asia, mutta pidän vielä enemmän tähtitaivaasta. Äitini ihmettelee aina, kuinka olen joskus niin väsynyt aamuisin. Kerron, etten saa unta. Tosiasiassa valvon todella myöhään keskiyöhön, ylikin, vain nähdäkseni tähtitaivaan. Ihastelen sitä niin pitkään, että kadotan ajantajun, ja alan nukkua aivan liian myöhään. Ei ihme, että aamulla sitten väsyttää. Mutta onhan se sen arvoista.
Astuin puiston ruostuneesta portista sisään. Monet sanovat, ettei siitä kannata kulkea, vanhoja nauloja kuulemma. Itse en ole törmännyt vielä naulaan. Naulat ovat vain tekosyy olla tulematta hylättyyn, mutta kauniiseen puistoon.
Ensimmäisenä puiston ihmeenä näin kaikki ne upeat puut, joita puisto on tulvillaan. Niitä ei hoideta milloinkaan, mikä on todella surullista. Eräänä päivänä kysyin mummiltani, miksei puista pidetä huolta. Hän kertoi, ettei se ole kannattavaa, kun puistossa ei käy ketään. Se ei ole ollenkaan totta. Minä käyn siellä, käyn siellä lähes päivittäin! Tietenkin ymmärrän, ettei puita voi pitää vain minun takiani kunnossa, mutta miksei edes puiden itsensä vuoksi?
Olen yrittänyt hoitaa puita, jotta ne olisivat kauniita, mutta se on vaikeaa. En voi kaataa kuolleita puita häiritsemästä, se on laitonta enkä edes osaisi, mutta katkon välillä ukin puutarhasaksilla kuolleita oksia. Yksi puista on jopa neutraalissa kunnossa, olen onnistunut saksimaan kaikki kuolleet oksat pois. Ikuisuusprojektini on saada puiston kaikki puut samaan tilanteeseen.
Vaikka puut ovatkin huonossa kunnossa, näen sen läpi. En tiedä, kuinka se on mahdollista, mutta näen minä. Tiedän, mille puut näyttivät puiston hyvinä aikoina. Ne olivat vihreitä, talvisin niiden oksilla oli kaunis, ohut kerros lunta, ja syksyisin väriloisto oli kauneinta maailmassa. On koivuja, on vaahteroita ja kaksi kuusta. Niissä lenteli erilaisia lintuja, puiston ainokaisessa omenapuussa oli lukuisittain punaisia, täydellisen pyöreitä omenoita ja sateen jälkeen pikkulapset hyppivät puiden juurakoiden muodostamissa lammikoissa. Näkymä on niin kaunis, niin kaunis, vaikka näenkin kaiken vain mielessäni.
Puistossa on myös joitakin pensaita. Ne ovat edes jossain kunnossa, vaikka ovatkin todella vanhoja. Viikko sitten kuntamme puutarhuri kävi leikkelemässä ja kastelemassa niitä. Miksiköhän? Ehkä puutarhurikin näkee kauneuden?
Vaikka olen usein toivonut muidenkin näkevän ne kauniit, pienet hetket ja asiat tässä maailmassa, ajatus saa minut hieman mustasukkaiseksi. On minä ja on kauneus. Olemme ystävät, siskokset. En oikeastaan toivokaan ketään muuta.
Kierreltyäni hetken puistossa päätin lähteä kohti kotia. Nyt aioin kävellä hitaammin ja tarkkailla ympäristöä. Ehkäpä näkisin jotain mielenkiintoista? Talvisin lumessa on hienoja kuvioita ja kaikki näyttää kuin suurelle sadulle, talven ihmemaalle. Sitä etenkään Charlie ei ymmärrä; kerran nuorempana yritin kertoa hänelle jotain talven kauneudesta. Charlie ei tietenkään tajunnut. Hän näkee talvessa vain mahdollisuuden lumilautailuun.
Puiston vieressä oli pelto. Voi, kun se oli nätti! Silmänkantamattomiin asti lunta. Se oli puuterilunta, sillä se pöllysi ilmaan tuulenvireessä. Puuterilumi on kaikkein kauneinta; se on kevyttä ja hentoa. Jos lumella olisi luonne, puuterilumi olisi sellainen herkkä ja ujo. Kantohanki olisi rohkea ja itsepäinen, ja sellainen upottava, ärsyttävä lumi olisi vähän ilkeä ja näsäviisas.
Minä olen herkkä, kuin puuterilumi, niin Charlie ja äiti ainakin sanovat. Taidan oikeastikin olla. Reagoin muiden tunteisiin, minulla on hyvä mielikuvitus ja huomaan asiat helposti. Sellainen on herkkä. Jos sitä noin ajattelee, onko herkkyys mikään huono asia? Ei oikeastaan.
Kävelin rauhallisesti tietä pitkin. Linnun laulu keskeytti ajatukseni.
Havahduin ja katselin ympärilleni. Oi! Edessäni tiellä oli pikkuruinen lintu! Sinitiainen. Se hyppelehti ympäriinsä ja sirkutti aina välillä. Jäin katselemaan sitä haltioituneena. Linnun pienet pyrähdykset ilmaan ja sitten taas laskeutuminen kertoi jotain, siltä minusta tuntui. Sinitiainen osoitti, että kaikkien elämä on arvokasta. Myös pienenpienen linnun, sen, joka hyppelehti edessäni, tietämättä ympäröivästä maailmasta mitään.
– Cira! Mitä ihmettä sinä teet? Auto melkein ajoi päällesi! kuulin kimeän huudon.
Käännyin ympäri. Sinitiainen oli lentänyt jo pois. Näin edessäni toisen naapurimme, äidin hyvän ystävän Lauran.
– Voi Cira, lopeta tuollainen käveleminen eteesi katsomatta! Missä Charlie on? Laura höpisi.
Nimeni on Cira. Se on ihan hauska nimi, vaikka aina pitääkin selittää, lausutaanko se nyt Sira vai Kira.
– Ilmoitan äidillesi, kun seuraavan kerran tapaamme, Laura sanoi aikuiseksi varsin nenäkkäästi ja kääntyi. Savu nousi melkein korvistani.
Käännyin itsekin kohti kotia. Halusin käydä pyörähtämässä pihallamme. Sielläkin on jotain kaunista; siellä on vadelmapensas. Minun aivan itse siemenestä asti kasvattamani vadelmapensas. Se on vihreä ja täynnä vadelmia, mutta talvisin se näyttää kaikkein kauneimmalta. Silloin siihen osuu aurinko, ja lumi pensaan päällä kimmeltää kuin timantti. Aina nähdessäni sen olen ylpeä itsestäni – olen luonut jotakin kaunista.
Annin tarinablogin Anni