Omituisia kertomuksia -novelliantologia

Tervetuloa lukemaan Vantaan sanataidekoulun nuorten ryhmä Kynäniekan Omituisia kertomuksia novelliantologiaa. Mukana on upeita, hauskoja, viisaita ja koskettavia tekstejä. Kaikki harrastajat ovat aktiivisia sanataiteen harrastajia ja loistavia, persoonallisia kirjoittajia. Suosionosoitukset kaikille kirjoittajille!

Arvoisat lukijat: Omituisia kertomuksia! Lukekaa, ihmetelkää ja nauttikaa!

Kesäinen vilkutus!

Maami Snellman, Kynäniekkojen sanataideopettaja

 

 

Afroditen hylkäämä

Maatessani viimeistä kertaa vuoteellani tunnen syvää katkeruutta ihmiskunnan mustia sieluja kohtaan. Olin hyvin nuori, kun jouduin kokemaan äärimmäistä vääryyttä sukulaiseltani, joka lahjoi minut hiljaiseksi kerta toisensa jälkeen makeisilla. Sitä jatkui muutaman, pitkän, vuoden ajan. Olin uhri, joka pysyi hiljaa asiasta monien vuosien ajan peläten ja häveten tapahtunutta.

Hän ei ollut tosin ainoa, joka sai minun muodonmuutoksen jäämään kahlittuun kotelovaiheeseen. Kansakoulun kuudennella luokalla kiinnostukseni heräsi ensikertaa raamatun opeista vastakkaiseen sukupuoleen. Opettajalle omenan antaminen oli kunnia, mielletylleni pikemminkin taakka. Muiden harjoitellessa kertomustaulua, hän katsoi seinää luokkahuoneen nurkassa. Kovanaama viehätti minua, joten päätin tehdä aloitteen, mikä oli tuolloin naiselta harvinaista. Hän ei kuitenkaan lämmennyt ajatukselle paikallisen tanhuseuran lavatansseista, joten sain kieltävän vastauksen muutaman asiattoman kommentin kera. Olin murtunut.

Keskikoulun toisella luokka-asteella rikoin kymmenen käskyn neljättä kohtaa, huolimatta saamastani tiukasta kristillisestä kasvatuksesta. Vanhempani eivät tulleet toimeen mielitiettyni suvun kanssa jo vuosia heidän kanssaan kestäneiden riitojen takia, mutta en piitannut vanhempieni kieltävästä kannasta tapailuamme kohtaan. Se olisi tosin kannattanut, sillä avioitumisemme jälkeen suhteemme oli kuin keskitalven pakkasissa kasvava ruusu, olematon. Avioeron astuttua voimaan, kukistin tunteeni kuin Neuvostoliiton johtaja häntä vastustavat.

Jatko-opinnot jäivät vain haaveeksi perheeni rahaongelmien sekä heikon valtion rahoituksen takia. Käytyäni kuitenkin kansalaisopiston järjestämän konekirjoituskurssin, sain töitä kirkkoherranvirastosta. Seurakuntamme pappi oli hurmioissaan minuun, mutta esitin vaikeasti tavoiteltavaa, sillä en ollut valmis antamaan uutta mahdollisuutta kaksijalkaisille sioille. Ennen pitkää hän sai kuitenkin murrettua lukkoni. Suhteemme eteni hitaasti, kuten halusinkin ja kuvittelin hänen olevan se oikea minulle. Seurusteltuamme puolen vuosikymmenen ajan, olin valmis vihdoin valmis avioitumaan. Vain muutaman vuoden aviossa olon jälkeen alttarilla saarnaavan papin rooli muuttui kirkkomaalla makaavaksi vainajaksi.

Afrodite sekä Diana eivät siunanneet minulle elämänmittaista rakkautta, saati sitten jälkikasvua. En päässyt viettämään huolettomia eläkepäiviä rakastettuni kanssa. Olen viimeiset vuoteni elänyt vanhainkodissa toivoen edes jonkun muistavan minua heitettyäni lusikan nurkkaan. Hartaasti olen miettinyt, että mitä tein väärin. Rakkauden rintaman taistelut tekivät minusta kylmän, tunnevammaisen.

Niklas

 

 

Tuo vanha kyläkeinu

Meidän kylässä on yksi paikka, jonne lapset eivät saa mennä yksin, ei ainakaan pimeällä. Se on meidän ikivanha kyläkeinu, jolla lapset leikkivät vuosisatoja sitten, kun niillä ei ollut mitään parempaa tekemistä. Virallinen syy oli, että keinu on vanha ja se saattaisi romahtaa ja lapset joutua pinteeseen ilman vanhempia. Oikea syy, jonka saattoi kuulla, kun aikuiset puhuivat keittössä tai kahvipöydässä matalalla äänellä keskenään, sen sijaan oli se, että lapsia oli kadonnut keinulta yöaikaan. Sitä sattui varsinkin keväisin, kun lumet ovat sulaneet ja paljas maa pilkahtelee houkuttavasti esiin ja kutsuu ulkoleikkeihin. Sanoivat leuka väristen, että jälkeen jäi vain punainen viiva keinun aisassa. Uskoo ken tahtoo.

Tänä keväänä minä aion mennä illalla keinulle. Miksi juoda kaupannurkalla, kun voi tehdä sen nurmella tähtitaivaan alla raikkaassa ulkoilmassa? Eikö nuoruuteen kuulu rikkoa ne säännöt, jotka vanhemmat ovat ylisuojelevaisuuksissaan laatineet? Ja jos alkaa jänistää, takaisin ihmisten ilmoille on lyhyt matka: tie on aivan kukkulan juurella. Aion pyytää muita tyttöjä mukaan. Ei ole kiva ryypiskellä yksinään. Sitä paitsi matkalla voisi poimia kimpun niitä ihania verenpunaisia apiloita, joita kasvaa keinun ympäristössä kukkulalla, komeammin kuin missään muualla. Saa kotiin vietäväksi mukavan muiston kivasta retkestä.

T.M.J. Savela

 

 

Paran loparit

Kerran keskustassa kävellessäni korvani poimi oudon keskustelun:

”Tämä on väärää mallia!” parahti nuori mies, jolla roikkui ranteessa huomattavan kallis kello ja joka heilutti toisessa kädessään huomattavan kookasta älypuhelinta. Hänen vieressään seisoi pitkä, hontelo keski-ikäinen miesoletettu, joka näytti siltä, kuin tämä olisi kasvanut koko ikänsä korkeassa lasiputkessa ja jokin kapillaari-ilmiölle sukua oleva vaikutus oli pakottanut hänet kasvamaan pituutta, koska leveyttä ei mahtunut. Hänellä oli liehuva, muutamaa kokoa liian iso puvuntakki. Mietin, mitähän noilla kahdella mahtoi olla tekemistä keskenään.

Mies paiskasi hienon olkihattunsa maahan ja polki jalkaa.

”Nyt riitti! Minä olen kantanut sinulle vatsa kipeänä kaikenlaisia tavaroita. Ei ole kaupan kauppaa tässä kaupungissa, jossa en olisi käynyt. Siinä oli kaksi mallia vierekkäin, ja minä valitsin kalliimman. Mistä minä olisin voinut tietää, ettei se ollut uusin malli?” konkelo rähisi kimeällä äänellä.  Poika kääntyi katsomaan miestä hämmästyneenä, kuin lampputolppa olisi vastannut tervehdykseen, aivan kuin olisi yllättynyt siitä, että mies osasi puhua.

”Kuinka voit puhua minulle noin!” poika suutahti järkyttyneenä. Mies tuntui vasta pääsevän vauhtiin.

”Sinä annoit ymmärtää, että me molemmat hyötyisimme tästä. Mutta nyt kun tarkemmin ajattelen, niin minähän en ole saanut sinulta yhtään mitään. Miksi?” mies tiukkasi.

”No onhan sullekin hyvä, että sun kavereilla menee hyvin…”, poika mutisi vaikeana. Virne miehen kasvoilla oli pilkallinen.

”’Kavereilla’. Niiksi voimme toisiamme tuskin kutsua. Totuus on se, että sinä olet teettänyt minulla valtavasti työtä ja pitänyt kaiken itselläsi. Minä olen nähnyt kaiken vaivan, kiertänyt, soluttautunut, kerännyt, palannut, kantanut… ja olenko saanut nauttia kaikesta siitä hyvästä, mitä olen sinulle tuonut? Maistella shamppanjaa, pelata hienoilla kännyköillä, hiplata kultaisia korvakoruja timanttiupotuksin… niin, nyt kun tarkemmin mietin, ainoa, joka tässä on hyötynyt, on sinä. Ja minkä tähden? Sinä loit minut, ehkä niin. Mutta en näe, että minulla sinänsä olisi mitään velvollisuuksia sinua kohtaan. Mitä järkeä elää, jos ei saa arvostusta? Sinä et ansaitse minua. Mikä minua estää pitämästä kaikkea itselläni? Ei minun ole pakko tarjota palveluksiani muille, jos en halua. Ja nyt kun oikein mietin, en enää halua”, mies puhui. Hän kumartui, poimi hattunsa ja asetti sen huolellisesti päähänsä.

”Sanon itseni irti ja teen mitä haluan!” hän sanoi, nyökkäsi kireästi veltosti seisovalle nuorukaiselle, kääntyi kannoillaan ja katosi Kaivopihan ihmisvilinään. Hänen menoaan oli yllättävän helppoa seurata, sillä hänen kengistään näytti irtoavan keltaista töhnää hänen kulkiessaan, kuin niillä olisi asteltu tuoreessa maalissa. Poika jäi seisomaan ja tuijottamaan hänen peräänsä tyrmistyneenä.

Kaikenlaista sitä kaupungilla näkeekin.

T.M.J. Savela

 

 

Lilium

Seuraan suloista kivipolkua pikkuiseen puutarhaani. Nurmikko on vasta-ajettu ja penkin kummallakin reunalla kasvaa hortensioita. Keskellä penkkiä on minun liliumini. Lilja triumphator, jonka terälehtien sisus on vaaleanpunainen ja reunat valkoiset. Sydämeni tapaan se on hieman etukenossa. Murheellinen siitä, ettei sillä ole seuralaista. Lohdutuksekseen se on saanut puutarhan valoisimman paikan sekä uskollisen hoitajan. Hoivaan sitä joka päivä. Varmistan, että sen multa on tarpeeksi kalkkipitoista ja että se ei joudu elämään janossa. Veden lisäksi kastelen sitä joskus kyynelistäni, kun polvillani istun sen luona. Kukat ovat yllättävän hyviä kuuntelijoita. Niille voi valittaa ja puhua ongelmistaan ilman tuomituksi tulemista. Minun liliumini antaa minun kertoa sydämeni arvista, jotka aina silloin tällöin aukeavat. Etenkin silloin, kun satun kävelemään järven ohi auringon laskiessa. Se muistuttaa minua hänestä. Siitä hetkestä, kun sain epämääräisen paketin käteeni, jossa oli hoito-ohjeet. Hän käski pitää siitä huolta. Ja niin minä tein. Istutin sipulin maahan, mutta hän oli istuttanut sipulin sydämeeni.

Karoliina

 

 

Menolippu Utopiaan

Istuin junan penkillä ja katselin, kuinka pilvet lipuivat taivaalla. Juna puuskutti tasaisesti korkeuksissa määränpäänä Utopia. Siellä minulla olisi kukkulan päällä kaunis asunto eikä tarvitsisi pelätä ilmahälytyksiä. Doomville olisi pian vain pelkkä ikävä muisto ja Utopia olisi todellisuus. Menolippu oli maksanut koko omaisuuteni mutta se oli sen arvoista. Elämäni ei olisi enää painajaista. Huomasin konduktöörin tulevan sisään vaunuun ja hän alkoi kysellä lippuja. Käänsin pääni takaisin ikkunaan mutta pian kuulin hässäkkää vaunun etuoasta. Suurikokoinen konduktööri oli levittänyt tummat lepakon siipensä aggressiivisesti. Hänen jäykissä kourissaan rimpuili nuori mies kovin paniikkisena. Kaikkien muiden tavoin venytin kaulaani nähdäkseni paremmin mitä oli tapahtumassa. konduktööri pysähtyi oven kohdalle ja levitti siipensä työntääkseen ympärillä olevia uteliaita ihmisiä kauemmas.

-Väistykää, oli matala käsky. Kiven kova ja tunteeton oli sen sointu. Hän avasi oven, ja voimakas tuulenvire heilutteli mekkoni helmaa. Näin aukosta vain sinertävää taivasta ja pilviä. Kauhukseni aloin ymmärtää, mitä oli tapahtumassa. Myöskin konduktöörin vanki ymmärsi ja vaikersi paniikissa:

– Ei… Ette te voi-

Konduktööri tyrkkäsi miehen ulos ja hetken tämän kimeä huuto kaikui ilmassa. Konduktööri ei ollut tästä moksiskaan, vaan hän alkoi jälleen rutiininomaisesti kyselemään lippuja. Työnsin tärisevän käteni laukkuun ja aloin verkkaisesti etsiä sitä. Vatsaani kouraisi. Se ei ollut siellä. Katsoin uudelleen, tarkistin jokaisen taskun. Ei jälkeäkään. Kävin läpi mekkoni taskut mutta löysin ainoastaan nukkaa.

-Lippunne neiti, kysyi tumma ääni minulta. Nostin hitaasti katseeni.

-Kyllä. Hetki, se on täällä jossain…

Jatkoin etsimistä turhaan. Muistin silloin asemalla tummiin pukeutuneen naisen, joka ojensi minulle laukkuani…

-Lippunne, uhkaava ääni vaati ponnekkaammin. Katsoin ylös toivottomana. Tunsin vahvan käden tarttuvan minua ranteesta ja se nykäisi minut penkiltäni. Yritin paeta tuloksetta. Pian tuuli jälleen heilutteli helmaani ja näin kuihtuneen maan alapuolellani.

-Hän on minun kanssani, vieras naisääni lausui. Käänsin pääni ja näin vanhahkon harmaahiuksisen rouvan kukkakuosisessa mekossa. Hänellä oli kädessään kaksi lippua. Mutta kuinka…

-Pahoittelen tätä erehdystä. Tässä olkaa hyvä herra konduktööri, hän sanoi ja ojensi konduktöörille liput. Katsoin ymmälläni häneen mutta tuikkivat silmät eivät paljastaneet minulle mitään. Hän vain hymyili lempeästi vetäessään minut pois oviaukon luota, jonka virkailija sulki.

-Tulehan pikkuinen niin tarjoan sinulle lusikkaleipiä, tuo rouva tarjosi ystävällisellä äänellä.

Karoliina

 

 

Mitä tapahtuu kirjoittajan kammiossa…?

Valonkaistale tunkeutui pimeään työhuoneeseen, kun ovi avattiin. Hän astui sisään ja sytytti kammionsa valot. Pienessä huoneessa oli vain yksi ikkuna, jonka ääreen oli työnnetty suuri työpöytä. Sen suuruus tosin ei päässyt oikeuksiinsa, sillä se oli ääriään myöten täynnä sekalaisia paperiliuskoja, likaisia teekuppeja ja kirjoja. Keskellä oli tietokone, joka oli kärsimättömästi odottanut omistajansa paluuta. Roskakori ei ollut enää roskakori vaan pelkkä roskien kasa. Yhtä seinää peitti valtava kirjahylly, joka sekin työpöydän tavoin oli täynnä. Kirjoja oli lattialla pinoina ja itämainen matto oli väärän kokoinen huoneen mittasuhteisiin nähden.

 

Eruskan takaraivossa oli jo pitkään kalvanut tunne, josta ei millään pääse eroon. Tuo tunne oli varsin tuttu ja hän oli jo monta vuotta sitten tajunnut jääneensä sen koukkuun. Hän kävely työpöydälle, säätäen toimistotuolin omille mitoilleen sopivaksi ja avasi tietokoneen. Se tervehti häntä iloisesti ja pian oli valkoinen näyttö hänen edessään. Näppäimet alkoivat kiivaasti napsua, luoden kirjoittajan luolaan sen ainoat luontaiset äänet, joita joskus värittivät satunnaiset ilon tai tuskan äännähdykset.

 

Pian hän oli keskellä aavaa merta. Lokit kirkuivat ja tuuli hulmusi hänen hiuksissaan. Muutos oli suuri mutta Eruska ei edes huomannut sitä. Nyt hän oli ruskeaan takkiin sonnustautunut nainen. Tämä veti syvään ja hartaasti suolaista ilmaa keuhkoihinsa, kuin maistellakseen sitä. Tuo nainen kääntyi katsomaan koilliseen, josta myrsky lähestyi sotajoukon tavoin. Valmiina upottamaan tuon heiveröisen sluupin, jolla he matkustivat. Tummuus valloitti sinertävän taivaan ja aallot kasvoivat. Nainen horjui muun miehistön tavoin laivan mukana. Vettä pärskyi kaikkialle ja tuuli kiljui korvissa. Eruska putosi laidan yli huutaen mutta kukaan ei huomannut häntä. Hän vajosi syvälle veteen. Hän alkoi uida kohti pintaa mutta ahdistava tunne keuhkoissa sai hänet panikoimaan. Eruska pelkäsi hukkuvansa.

 

Valo kirveli hänen silmissään, kun hän pääsi takaisin pinnalle. Tumma käsi ojentui häntä kohden ja sanoi:

– Nouse ylös mi amigo. Rapido! Eruska nosti katseensa ja hänen edessään oli mustaan liiviin ja kauluspaitaan sonnustautunut komistus. Eruska, joka oli vaihtanut olomuotonsa pitkään mieheen, tarttui tähän käteen ja nousi suihkulähteen vesialtaasta. Sotilaita oli kaikkialla heidän ympärillään kiväärit kohdistettuina heihin. Nyt Eruska huomasi hänen olevan kahden muunkin miehen seurassa. Kummallakin oli viikset. Hän kokeili omaa leukaansa ja totesi kasvattaneensa parransänget.

-Juoskaa! Huusi tumma mies ja lähti johdattamaan joukkoa. Tynnyri pinon yli kiiveten he pääsivät rakennuksen katolle. Punertavat tiilet kolisivat rosvojoukon paetessa oikeutta kaupungin punertavilla tiilikatoilla.

 

He juoksivat väistellen luoteja ja yhtäkkiä kaukana kuului suuri pamahdus. Eruskan takana juoksevien miesten määrä kasvoi ja tiilikatot vaihtuivat metsän maastoksi. Jossain räjähti uudelleen. Eruska huomasi, että hänen käsiinsä oli ilmestynyt ladattu Ukko-Pekka. Hän tähtäsi sillä muutamaa vihollista kohti mutta ei varmaankaan saanut ammutuksi ainuttakaan. Hän heittäytyi pensaan taakse vetäen uupuneena henkeä. Hänen mielensä oli sekamelska. Selviytymisvaisto huusi samaan tapaan kuin luutnantti huusi takaa:

– Eteenpäin!

Eruska ei nähnyt, että muuta oli tehtävissä. Hän nousi pusikosta ja tulittaen jatkoi juoksua. Jokin terävä napsahti hänen kaulaansa ja niille sijoilleen hän kaatui. Äänet kaikkosivat. Maailma katosi pimeyteen, joka nielaisi Eruskan vatsaansa. Hän palasi takaisin työhuoneeseensa ja kiroten painoi palautusnäppäimen pohjaan. Katoavat kirjaimet veivät niiden luoman maailman mukanaan.

-Se ei toimi! Hän ähkäisi ja piilotti päänsä käsiinsä. Hän huokaisi syvään ja raahautui keittiöön täyttämään tyhjää teekuppiaan. Palattuaan kammioonsa, hän istui pöytänsä ääreen, ja Eruska vaipui pimeyteen.

 

Joku niiskutti jossain. Eruska tunsi sadepisaroiden valuvan kasvoillaan. Joku paljon häntä pidempi halasi häntä. Erusta halasi takaisin pienillä käsillään ja näki pikkuruisissa jaloissaan punaiset tossut. Himmeän katulampun valo kelmeili niiden pinnalla. Vesi solisi vuolaana tummalla mukulakivikadulla.

– Isä ei tule takaisin pikkuinen, äiti lausui murheellisena. Jokin pistävä tunne Eruskan rinnassa alkoi kasvaa. Kyyneleet alkoivat kirvota silmiin.

– Kotona ollaan! Kuului eteisestä huuto. Eruskan sormet jäykistyivät näppäimistöllä ja hän päästi hampaidensa välistä säikähtäneen sihinän. Vaimo oli ilmeisesti tullut kotiin.

– Kuinka tämän talon pikku kirjailijalta sujuu työt? Kysyi karhea naisääni samalla, kun kammion ovi avautui rahisten. Eruska kääntyi ja hymähti huvittuneena. Hän vastasi:

– Oikein hyvin. Oikein imeydyn tarinaani.

Karoliina

 

 

Kun mellakat alkoivat

Kun mellakat alkoivat, tanssin pöydällä ja nauroin onnesta. Jaoin viinit, jaoin oluet ja sitten aseet. Lähdimme rempseästi kapinaan, rikkoen jokaisen ikkunan jonka löysimme. Voi noitien kapinaa, voi rikollisten remua! Sotatantereemme oli tulikenttä ja hänen, pääpahiksen aika oli pian lopussa. Ammuin häntä. En tiedä tapoinko. Luulen niin. Liekkien savu tuhosi keuhkoni palatessani muiden luo, tai sitten luodit. Se oli aika nopeasti ohi, elämäni ja kapinani. Liian pian, jos minulta kysytään. Toivon Felixin selvinneen. Poikaparka. Olisi pitänyt olla mukavampi.

Maailma ei saa unohtaa tekojamme. Enkä minä saa unohtaa pientä tulipoikaa.

Suse

 

 

Myrskylintu

Myrskylintu levitti valtavat siipensä, joiden höyhenet löivät yhteen ja kipunoivat, kärjistä säpänöiden salamoita, jotka purkautuivat maahan ja räksäyttivät laivoja rikki. Lintu avasi suuren nokkansa ja sen sisältä kaikui kuoro, kuin hukutettujen sielut laulaisivat yhä suolasta käheillä äänillään. Hän katsoi, kun lintu tömähti laiturille. Ihmiset, polviaan myöten edessä, kahlasivat askelia syvemmälle-

Hän juoksi, yritti päästä laiturille. Lankut natisivat, räksähtivät rikki ja murtuivat suurten kynsien tarratessa kiinni. Valoa peilaava silmä tarkentui häneen. Hän kompuroi kauemmas, linnun harpatessa eteenpäin. Kynnet olivat yhtä pitkiä kuin hän ja voisivat rikkoa hänet palasiksi yhtä nopeasti kuin lankut.

”Pyytäisin teitä lähtemään ja jättämään kaupungin rauhaan!” hän huusi tuuleen ja sai suunsa täyteen merivettä. Hän kakoi ulos suolaa ja levää. Linnun pää kääntyi. Suuri silmä laskeutui kastomaan häntä. Nokasta lähtevä lämmin ilmavirta kulki hänen ylitseen. Silmässä oli vihertäviä laikkuja, viiruja jotka muodostivat levänvihreän ringin.

”Pyydän, jättäkää kaupunki. Merellä on laivoja ryöstettäväksi.” Hän tunsi itsensä kovin pieneksi ja mitättömäksi. Hän nieleksi ja katsoi vedessä ilmeettöminä seisovia ihmisiä. Lumous soi heissä. ”Päästä meidät.”

Lintu katseli ympärilleen ja sulki nokkansa. Laulu hiipui. Ihmiset heräilivät paikoillaan, alkoivat hädissään räpiköidä ulos vedestä. Hän katsoi, kun lintu pomppasi ilmaan ja levitti uudestaan suuret siipensä. Jokin iski hänen päänsä taakse. Kipu rävähti, lankut lähenivät vaarallisesti. Punainen levisi silmiin. Merivesi maistui happamalta suussa.

Suse

 

 

Ei rohkeutta

Rouva Hanghill poistui luokasta. Kun hänen askeleensa olivat edenneet tarpeeksi kauas, tyttö jolla oli sinimusta iho, aavikkoketun korvat eikä silmiä ollenkaan kävi sulkemassa oven.

Hän kääntyi ympäri näyttämään peukkuja koko luokalle.

Hurraukset täyttivät ilman. Monet oppilaat käänsivät pulpettinsa vastakkain saadakseen keskusteluseuraa. Puheensorina alkoi virrata luokassa. Täysveriset ihmiset ja hirviömäisillä piirteillä varustetut olennot olivat sekoittuneet keskenään kivuttomasti kaveriporukoiksi. Kommunikointi lajien välillä toimi moitteetta.

Tuntia oltiin asetettu valvomaan mollamaijan kokoinen pikkutyttö, jonka kieli oli veitsenterävien hopeapiikkien peitossa ja jonka hiukset valuivat maahan jopa, kun tämä istui opettajan pöydän päällä. Tyttö kuitenkin salli oppilaiden laiskotella silmääkään räpäyttämättä.

Kyseinen pikkutyttö oli itse asiassa opettajan pelko.

Hirviöiden läsnäololle oli näet selitettävä, mutta varsin merkillinen syy. Puolet luokan teineistä oli nimittäin tavallisia ihmisiä ja toinen, eksoottisemman näköinen puoli heidän pelkojaan.

Pelot kulkivat oppilaiden mukana päivästä toiseen, eläen sinnikkäinä isäntiensä elämässä. Pelot kuitenkin sopeutuivat ihmisyhteisöihin hurjasta ulkonäöstään huolimatta, saivat kavereita ja tulivat hyvin toimeen ihmisten kanssa. Niihin oli myös yllättävän helppo tottua. Ne pitivät kohteliasta etäisyyttä isäntiinsä ja keskittyivät omiin asioihinsa ihmismaailmassa kuten isäntänsäkin, palaten kuitenkin aina iltaisiin nukkumaan samaan taloon isäntänsä kanssa.

Ihmiset eivät olleet pyytäneet pelkoja seurakseen. Pelot olivat harmi ja riesa, mutta ne olivat jääneet. Niitä ei oltu saatu häädettyä pois tai hävitettyä. Ja elämä oli ihmisille taas vähän hankalampaa.

“En voi uskoa, että ope sanoi väittelyn seuraamista häpeälliseksi! Kyllähän me lintsattiin tunnilta se aika, mutta silti! Eikö väittelyt ole meidän rikkaus ja ylpeys?” Patsy Samson, ruskettunut farkkukankaan ystävä, valitti samalla kun kävi käsillään läpi pulpetissaan vallitsevaa sekamelskaa teroitinta etsiessään.

“Oon samaa mieltä. Epätavallisen tylyä settiä Hanghilliltä”, Ciga Wabra yhtyi mielipiteeseen samalla kun hän nyppi suuremmaksi kenkänsä kärkeen syntynyttä reikää.

Cigan pitkät harmaat kaninkorvat oltiin sidottu pään päälle. Punaiset merkit pojan silmien alla muistuttivat verivalumia. Ruskeat hiukset sojottivat esiin hänen mustan piponsa alta, tummentaen pojan ulkonäköä entisestään.

“Meidän olisi pitänyt päästä katsomaan sitä luokan kanssa”, Josie Cotton sanoi järkevään tyyliinsä, liittyen taas pitkästä aikaa keskusteluun mukaan. Hän jutteli yleensä mieluummin tekstiviesteillä muiden koulun jalkapallojoukkueessa olevien tyttöjen kanssa ja syrjäytyi luokkatovereistaan. Josiella oli lämpimän kultainen runsas tukka ja pisamia.

“Mistä puhutaan?” Simon Pell kääntyi ympäri tuolillaan, jättäen oman pöytäryhmänsä keskustelun oman onnensa nojaan ja liittyen mukaan Patsyn, Josien ja Cigan jutteluun. Hän oli ihmispoika, jonka huumorintajuun kaikki koulussa luottivat niin paljon, ettei kukaan koko päivänä ollut viitsinyt huomauttaa häntä hyvin selkeästä huulipunatahrasta, jonka hän oli saanut poskeensa äitinsä lähtiäispususta aamulla koulun portilla.

“Keskiviikon väittelystä”, kertoi Remi Gureé. Tytön matala ääni valui ulos hänen terävien hampaittensa takaa. Remin erikoisen värinen iho sykki vuorotellen vaalean-, vuorotellen tummanpunaisen väreissä. Hänellä oli pirun häntä, joka kiemurteli kiivaasti lattialla.

“Se oli hyvä väittely”, Josie sanoi, nostaen jalkansa pulpetille.

“Ensi vuonna me ollaan samassa tilanteessa. Väittelemässä, meinaan”, Ciga huomautti, nykien sukkaa kenkänsä reiästä ulos.

“Mä en tiedä, miten mä tulen selviämään ensi vuonna siitä väittelystä. Viimeksi kun me väiteltiin historian tunnilla niin mä en ollut kovin hyvä…” Puhuja oli Jissa Hellon. Hän oli vasta hetki sitten vetänyt itselleen tuolin pöytäryhmän viereen. Tummat kääreet roikkuivat Jissan siron, liljanvalkean kehon ympärillä. Musta, haarautunut kieli vilahti hänen huuliensa välistä.

“Sä hoidat sen hyvin, Jissa”, Simon vakuutti ja kurotti taputtamaan Jissaa olkapäälle.

“Mä näin sun historian väittelyn. Sä et tehnyt mitään väärin. Se sun pari ei ottanut suhun kontaktia eikä tiennyt mitään koko väittelyaiheesta. Sä taas yritit koko ajan päästä samalle tasolle sun väittelyparin kanssa ja yritit puhua asioista, joita sun pari olisi ymmärtänyt. Ei ihme, että aiheet jäi aika alkeelliselle tasolle.”

“Joo, kyllä mäkin ajattelin, että se on noin…”, Jissa myönsi hiljaa ja piilotti suunsa ujosti käsiensä taakse.

“Eli sä olet hyvä väittelijä”, Harriet Leathercut vakuutti ja heittäytyi samalle penkille Jissan kanssa, kaapaten tätä kaulasta. Lajiltaan Harriet oli ihminen. Hänellä oli pitkät suorat mustat hiukset, tumma meikki ja tänään tummansininen huppari vaihteluna jokapäiväiseen mustaan lookiin. Pitkät saappaat, ai että hän rakasti pitkiä saappaitaan.

“Pitäisikö meidän kertoa hänelle, Jissa?” Harriet kysyi, vinkaten hienovaraisesti huulipunatahraan Simonin poskessa.

Jissa virnisti. “Kannattaako meidän?”, hän kuiskasi.

“Kertoa mitä?” Simon kysyi, äkkiä valppaana. Hän oli äänensävystä päätellen ymmällään.

“Kerrankin me ollaan saatu kunnolla naurun aihetta”, Harriet hykersi. “Voi tosin olla, että hän tajuaa sen itse ennen kuin me ehditään kertoa.”

“Tai sitten ei”, Jissa sanoi ja kikatti hennosti.

“Mistä te puhutte? Kertokaa!” Simon hätäili.

“Mulle sattui nolo juttu aamulla”, Ciga alkoi vuorostaan kertoa. “Menin luulemaan jotain alakoululaista poikaa päiväkotilaiseksi, kun se tuli ulos vessasta täällä meidän lukiossa. Se näytti tosi nuorelta! Luulin jo, että se on hukannut äitinsä.”

“Mitä se täällä teki?” Remi kysyi.

“Se oli kuulemma tullut tänne muun luokan mukana katsomaan väittelyiden finaalia”, Ciga sanoi. “Itse asiassa ne kaikki lapset seisoivat kulman takana käytävällä ja kuuli kaiken, kun ryhdyin kyselemään, että mistä päiväkodista se on. Epic moka!”

“Ai pikkulapsetkin tulee katsomaan väittelyitä? Ei meillä peruskoulussa tehty tuollaisia retkiä”, Remi kurtisti kulmiaan yllättyneenä. “Me käytiin vaan kokkikouluissa ja urheilutapahtumissa. Täytyy sanoa, että niissä meillä oli luultavasti hauskempaa kuin missään väittelyssä olisi ollut.”

“Se siis näytti päiväkotilaiselta? Alakoululaiset näyttävät yhä nuoremmilta joka vuosi. Ehkä ne ei juo maitoa tarpeeksi”, Patsy mietti. Hän oli luovuttanut teroittimen etsimisen suhteen.

Josien olkapäät jäykistyivät. Epämukavuus paistoi hänen olemuksestaan. Hän vaihtoi asentoa ja laski jalkansa pois pöydältä.

Muut eivät huomanneet mitään, mutta suloinen Jissa lakkasi äkkiä räpyttelemästä silmiään ujoon tapaansa. Odottamatta hänen huulilleen ilmestyi kummallisen tyyni ja itsevarma hymy. Määrätietoisesti hän alkoi vetää tuoliaan lähemmäs pulpettiryhmää.

Harriet hätkähti ja hyppäsi yllättyneenä ylös Jissan vierestä. Hän kävi läpi Jissan itsevarman ilmeen, huomasi muutoksen hänen käyttäytymisessään. Harriet oli nähnyt tämän aiemminkin ja tajusi heti, mitä Jissalla oli mielessä. Hän tarkisti vielä Josien ilmeen ja varmistui asiasta.

Pahus, Josie sätti itseään, kun hän silmäkulmastaan huomasi Jissan siirtyvän hallitusti lähemmäs pulpettiryhmää. Häpeä poltteli hänen sisuksiaan. Paljastuisiko muille, että häntä pelotti? Paljastaisiko Jissa hänet?

Jissa hymyili vienosti ja ystävällisesti. Hän nojasi päätään kämmeneensä ja liittyi keskusteluun epäröimättä, mikä oli kovin hänen luonteensa vastaista.

“Me käytiin alakoulussa paljon kävelyretkillä. Ulkoilua oli ylipäänsä tosi paljon, väli- ja liikuntatunneilla. Mitä te teitte välkillä?” hän kysyi huolettomasti.

“Pelattiin paljon kirkonrottaa ja polttopalloa. Silloin me vielä leikittiin poikien kanssa”, Patsy vastasi heti innokkaasti. “Me keksittiin myös omia leikkejä, esimerkiksi…”

Niin tietysti. Josien silmät kostuivat. Hän painoi leukansa rintaan ja yritti niellä itkun alas.

Jissa oli rohkaissut muita puhumaan alakoulusta.

Josie nieleskeli hartaasti ja yritti hallita itsensä. Hänellä ei ollut muistoja, joita hän olisi halunnut jakaa alakoulusta. Vielä hetki sitten hän oli toivonut, että puheenaihe vaihtuisi ennen kuin hän ehtisi murtua. Hän oli kuitenkin joutunut pettymään. Hän ei voinut tehdä mitään, vain odottaa, että kammottava keskustelu vihdoin kuolisi.

Jissa oli yleensä kiltti ja aiheutti Josielle harmia vain harvoin. Hän oli ystävällinen pelko. Mutta joskus harvoin, kuten nyt, Jissa teki jotain lajilleen ominaista. Kuitenkin nytkin Jissa nautti enemmän äkillisestä rohkeudestaan kuin Josien kiduttamisesta.

Harriet ryhtyi estämään Jissaa satuttamasta Josien mieltä enempää. Hän veti tuolin Josien ja Jissan väliin ja väläytti molemmille leveän hymyn.

“Tehän kävitte katsomassa opettajan vauvaa, eikö vaan? Oletteko samaa mieltä meidän kanssa, onko se söpö?” Hän viittasi kädellään Remiin, Patsyyn ja Cigaan, jotka olivat nähneet vauvan jo aikaisemmin, kun rouva Hanghill oli tuonut kahden kuukauden ikäisen pienokaisensa kouluun.

Josie ilahtui niin, että näytti siltä kuin hän alkaisi kohta itkunauraa. Hän yritti peittää innokkaalla äänensävyllä sen, että pyyhki helpotuksen kyyneleitä silmäkulmistaan.

“Joo, se oli tosi kaunis! Olitte oikeassa, kyllä kannatti mennä katsomaan!”

Jissa puraisi huultaan pienestä pettymyksestä, mutta pian tuttu arka hymy löysi tiensä takaisin tytön kasvoille. Jissa näytti hyväksyvän puheenaiheen vaihtumisen.

“Pelkäsin koko ajan, että tiputtaisin vauvan. Se olisi ollut kamalaa”, hän kuiskasi tyypilliseen pelokkaaseen tapaansa.”

“Miltäköhän rouva Hanghillin mies näyttää? Vauvalla on tumma tukka ja rouva Hanghill on vaaleaverikkö, joten veikkaan, että herra Hanghill on tummahiuksinen”, Patsy arvasi.

“Opettajan miehen nimi ei ole itse asiassa herra Hanghill, vaan herra Folkland. Rouva Hanghill piti oman sukunimensä”, Ciga sanoi.

“Vauva on vielä niin pieni, että sen ulkonäöstä on vaikea päätellä miltä isä näyttää”, Remi sanoi. “Mitä te näitte rouva Hanghillin kotona, Josie ja Jissa?”

“Vauvalla on ihan liikaa leluja”, Josie sanoi.

Simonin suu pysyi kiinni. Hän ei ollut vielä nähnyt vauvaa ja niinpä hänen oli vaikea keksiä mitään sanottavaa. Hän päätti esittää kysymyksiä vauvasta. Tytöt vaikuttivat niin innostuneilta, että he varmaan vastaisivat mielellään. Sitten hän ei enää tuntisi oloaan niin ulkopuoliseksi.

Ciga hymähti itsekseen. Hän nousi ylös ja kiersi pulpettiryhmän ympäri.

“Minkä kokoinen…?” Simon aloitti, kun Ciga äkkiä astui hänen eteensä.

“Älkää unohtako, että se vauva oli hauska! Mä nauroin varmaan minuutin sen hämmentyneelle ilmeelle!” Ciga sanoi tytöille, selkä käännettynä Simoniin päin.

“Se oli kyllä hauska”, Remi myönsi heti. Jissa kikatti.

“Siinä vauvassa on ainesta ikoniksi”, Harriet sanoi ja nyökkäsi itsevarmasti kädet puuskassa.

Simon katsoi Cigan selkää. Hän tunsi paniikin hiipivän sisälleen. Kiireesti hän nousi ylös ja yritti keksiä jotain sanottavaa.

“Mitä sanotte, pitäisikö mun tehdä meme Hanghillien vauvasta?” Harriet kysyi ja kaivoi kännykän esiin.

“Joo, se olisi…!” Simon sanoi ja kurkisti Cigan olan takaa, mutta Ciga astui askeleen ja peitti hänet taas näkyvistä, sanoen: “Kyllä! Näytä se sitten ensimmäisenä mulle!”

“Got it!!” Harriet sanoi ja alkoi näppäillä puhelintaan.

Simon istui nopeasti takaisin alas ja katsoi muualle. Ciga oli vauhdissa. Nyt kannatti luovuttaa ja jättää koko asia huomiotta. Simon tunsi itsensä näkymättömäksi. Ja kuten yleensäkin, se tuntui pahalta.

“Mä käyn vessassa”, hän mutisi ja lähti.

“Mä olen aika varma, että opettajan miehellä on tumma tukka. Onhan Luke Folklandillakin tummat hiukset”, Josie sanoi.

“Miten Luke Folkland tähän liittyy?” Harriet kysyi, suunnaten katseensa vakavailmeiseen poikaan huoneen toisella puolella. Luke Folkland oli tutkimatonta aluetta muille oppilaille. Yksinäinen susi. Silmälasien takana Lukella oli uhkaavat silmät. “Hetkinen! Opettajan miehellä ja Luke Folklandilla on sama sukunimi. Voiko olla…?”

“Luke Folkland on opettajan poika. Ettekö tienneet?” Josie kysyi kummissaan, kun muut haukkoivat henkeään.

“Luke vaikuttaa pärjäävän aika hyvin pelkonsa kanssa. Johtuukohan se kasvatuksesta? Täytyy myöntää kyllä, ettei me tiedetä Lukesta juuri mitään”, Patsy sanoi hetken kuluttua mietteliäästi.

“Niinpä. Luken pelko ei ole kertaakaan näyttäytynyt lietsomistarkoituksessa. Luken täytyy hallita itsensä tosi hyvin”, Harriet sanoi, kurtistaen kulmiaan vaikuttuneena.

Jissa epäröi hieman, mutta nyki sitten Josieta hihasta ja kuiskasi jotain tämän korvaan.

“Jissa sanoo, ettei Lukella ole pelkoa”, Josie paljasti muille vakavana kuunneltuaan, mitä pelolla oli sanottavana.

“Mitä!” Patsy huudahti. Pelot vaikuttivat jo tietävän jo asiasta, mutta ihmisiin skuuppi vaikutti vahvasti.

“Ei ole mahdollista! Miten muka?” Patsy esitti jatkokysymyksen.

Jissa vaikutti tuntevan olonsa epämukavaksi vaativien katseiden kohteena. Hän kuiskutti nopeasti jotain lisää Josien korvaan.

“Luke kuulemma pelotti sen itse pois”, Josie kertoi. Sitten hän vaipui omiin ajatuksiinsa miettimään kuumeisesti, miten se oli mahdollista.

Kaikki olivat vaiti. Pelkojen ilmeet olivat kovettuneet. He näyttivät huolestuneemmilta kuin äsken.

“Remi, sinä varmaan tiedät, miten hän pelotti oman pelkonsa pois”, Harriet sanoi omalle pelolleen. Hän oli toiveikas ja tunsi motivaation jo kuplivan sisällään. Tilanteessa oli jotain kiehtovaa ja tutkimisen arvoista.

Remi pudisti rehellisesti päätään. “Ei hajuakaan. Sinähän voisit kysyä sitä häneltä.”

Muut säpsähtivät yllätyksestä.

Harriet pysyi tyynenä ja katsoi mietteliäästi Lukea, joka pakkasi jo tavaroitaan laukkuunsa.

“Tarvitsen suunnitelman”, hän sanoi ääneen. Sitten hän istui alas ja syventyi taas kännykkäänsä.

Se kuulosti lupaukselta. Muut pystyivät melkein jo haistamaan, että Harriet tulisi saamaan selville herkullisia faktoja asiasta. He hymyilivät tyytyväisinä.

Yllättäen opettajan pöydällä istuva pitkätukkainen pikkutyttö kipitti pöydän reunalle ja hyppäsi pitkän loikan Luken pulpetille, laskeutuen joustavasti neljälle jalalle. Luke hätkähti, mutta höristi korviaan, kun pikkutyttö kumartui sanomaan hänelle hiljaa jotain.

Luke kääntyi ympäri. Hän mulkaisi vihamielisesti Harrietia. Harriet ei ollut ikinä nähnyt niin ärsyyntynyttä tuijotusta. Hän katsoi ilmeettömänä takaisin.

Sitten Luke kääntyi takaisin eteenpäin ja kaivoi laukustaan esiin kirjan. Hän asetti sen kasvoilleen ja nojautui uneliaasti taaksepäin tuolissaan. Se näytti yritykseltä sulkea maailma pois ja nukkua.

Harriet tuijotti hetken, sitten purskahti lyhyeen nauruun.

Maria

 

 

Vuodenaikojen sinfonia

Syksy on elämästä selviytymistä. Kun lähdin kouluun, oli vielä pimeää, ja kun pääsin koulusta, astuin taas pimeään iltaan. Muistellessani syksyä mieleeni palaa aamut, jolloin heräsin ajoissa tekemään läksyjä. Huonetta valaisi vain pöytälamppu ja päätäni vaivasi särky.

Talvi muistuttaa minua lapsuudesta. Koristelin joulupuun kaksi päivää ennen aattoa ja verhot vaihtuivat oransseihin. Joulu ei ole enää se laulujen valkoinen. Aattoyönä en saa unta, mutta jouluna saan tuntea olevani ikuisesti lapsi.

Keväällä maailma herää eloon. Kasvoilleni ilmestyi hetkeksi hymy, kun näin maasta pinnistävät vaahterantaimet. Otin yhden mukaani ja pidin siitä huolen, kunnes kesä saapui. Tunsin olevani täynnä valoa, ja kun alkoi sataa, hymyilin onnesta.

Kesä on huoleton. Olin parvekkeella yötä ja koska näin maailman kauneuden, en tahtonut sulkea silmiäni. Aamu sarasti ja linnut lauloivat. Tahdoin elää siinä hetkessä ikuisuuden. Enää eivät linnut laula ja lapsuuden kesä on muisto vain.

Lotta

 

 

Jyrkänteellä

Kiiltävä miekan terä heijasti auringonvaloa kirkkaasti. Auringon keltainen valo häikäisi hetkellisesti Caeran, ja seuraavalla hetkellä nuori nainen huomasi miekan terän lähestyvän hänen kaulaansa. Nopeasti Caera kumartui miekan alitse ja otti muutaman askeleen sivulle huitaisten omalla miekallaan tarkoituksellisesti Farinia tämän molemmille sivuille. Tämä sai Farinin ottamaan muutaman askeleen taaksepäin, lähemmäksi jyrkänteen reunaa.

Vilkaistuaan taakseen Farini näytti hetken aikaa epätoivoiselta nähtyään noin kymmenen metriä alapuolellaan virtaavan joen, josta sojotti muutama terävän näköinen kivi. Nipistettyään huulensa yhteen nuori nainen nosti katseensa takaisin Caeraan yhtä nopeasti kuin oli vilkaissut katsomaan jokea. Vasenkätisenä Farini piti oikeaa kättään ruumiinsa vieressä, kun hänen vasen kätensä oli hänen kehonsa edessä osoittaen miekallaan Caeraa.

Jyrkänteen alla joki solisi kuohuvana lähestyen pientä vesiputousta, joka oli vain viitisen metriä korkea. Nurmi joen ympärillä oli vihreää ja huojui kesän viileässä tuulessa, kuten myös puiden latvat läheisessä metsässä. Taistelevien nuorten naisten hiukset liehuivat osittain heidän kasvoilleen. Kummankaan etuhiukset eivät estäneet näköä, eikä Caeraa haitannut hänen lyhyehköt hiuksensa. Toisin kuin Caeran, Farini joutui sipaisemaan omat pitkät hiuksensa korvan taakse, edes hetkeksi pois katseen tieltä.

Lyhythiuksinen ja oikeakätinen Caera katsoi Farinia voitonvirne silmissään. Molempien nuorten naisten miekat osoittivat edelleen vastustajansa rintaa. Vain parin tuuman päästä toisistaan olevat miekat melkein koskettivat vastustajaansa. Hetken aikaa heidän tuijotettuaan toinen toisiaan silmiin, Caera lopulta heilautti miekallaan saaden Farinilta vastaiskun. Miekat kalahtivat toisiaan vasten. Caera tähtäsi seuraavaksi Farinin oikeaan kylkeen, mutta Farini ehti vastata iskuun, ja miekat kalahtivat taas toisiinsa. Farini puolestaan yritti iskeä Caeraa tämän vasempaan kylkeen, kun Caera madaltui hyvin matalaksi ja alitti taas Farinin miekan. Noustessaan takaisin seisomaan Caera oli iskemässä miekkansa Farinin vasemmalle puolelle, kun tämä yritti sivuttaa iskun. Farini astui pari askelta liian sivulle ja kiljahti kauhusta tippuessaan alas. Miekka putosi hänen kädestään ja tippui jokeen, kun nuori nainen tunsi vahvan otteen käsivarressaan, mihin hän saattoi luottaa. Nuori nainen katsoi silmät kosteina jokea, joka oli huuhtonut hänen miekkansa mukanaan.

 

Farini tunsi päättäväisten ja näppärien sormien selvittelevän ja hyväilevän hänen tummia, rinnoille asti kasvaneita hiuksiaan. Kohta hän huomasi, että hänen päänsä ympärille tehtiin palmikkoa, joka tulisi myöhemmin yhdistymään takaraivolla yhdeksi niskaan laskeutuvaksi letiksi.

”Anteeksi”, Caera pyysi hiljaa kolmatta kertaa, ”saat uuden miekan, kun tapaamme taas.”

“Kiitos”, Farini hymyili. Vaikka häntä edelleen vähän heikotti äskeinen tapaus, hän tunsi itsensä olevan turvassa Caeran sylissä. Siinä hänellä oli aina välitetty ja lämmin olo.

“Kunhan isäni ei huomaa eroa”, Farini sanoi hetken päästä. Toisaalta hänen isänsä ei edes tiennyt, että hänellä oli miekka, joten se ei ollut kovin realistista, että tämä olisi huomannut mitään.

”No, jos hän kehtaakin satuttaa sinua mistään, niin tulen itse antamaan hänelle selkäsaunan”, Caera uhkasi tuima katse silmissään. Hän tiesi todella hyvin tyttöystävänsä isän olevan hyvin kurinpidollinen ja kovakourainen.

”Etkä tule! Jos tulet meidän kyläämme, kuolet alta aikayksikön”, Farini tunsi silmiensä kostuvan, ”en halua menettää sinua – en kestäisi sitä – etenkään veljeni jälkeen.”

Hetken aikaa oli hiljaista. Caera keskittyi tekemään palmikkoa ja havaitsi, että asia oli loppuun käsitelty, eikä tyttöystävä halunnut puhua asiasta enempää.

“Olisit kyllä saanut olla varovaisempi”, Farini mutisi surullisen kuuloisesti, ja Caera hätkähti. Palmikko oli valmis, joten hän antoi Farinin hiusten olla sipaistuaan vielä pitkiä, lähes silkiltä tuntuvia hiuksia.

”Anteeksi. Tiesin jo voittavani – ja, niin. Innostuin liikaa”, Caera nöyrtyi. Hän oli niin pitkään harjoitellut Farinia vastaan, että hän oli todella joutunut opettelemaan miekkailua vasenkätistä vastaan. Miekan tekijän lapsena hän oli aina tiennyt sen olevan vaikeaa. Tämä oli todella hänen ensimmäinen kunnon voittonsa.

”No, onneksi olkoon ensimmäisestä voitostasi minua vastaan”, Farini sanoi pieni hymy huulillaan.

”Ei ollut kyllä tarkoitus saattaa sitä niin uhkaavaan tilanteeseen. Olen todella pahoillani”, Caera pyysi vielä kerran anteeksi.

”Tiedän, mutta luotan sinuun, sillä tiedät silti aina, mitä teet”, Farini hymyili tuntien Caeran alkavan taas silittää hiuksiaan.

”Totta”, Caera naurahti. Ehkä hän oli tiedostamattaan ottanut sen riskin. Hänellä oli paha tapa olla ajattelematta ennen kuin toimi, mutta kyllä hän silti aina tiesi, mitä teki. Tavalla tai toisella. Eikä hän sentään ollut jähmettynyt, vaan oli heti heittäytynyt mahalleen ja tarttunut tyttöystävänsä kädestä kiinni peläten menettävänsä tämän vahingon takia. Jos Farini todella olisi tippunut jokeen, Caera ei olisi ikinä antanut itselleen anteeksi. Farini oli ainoa, joka tiesi, kuka hän todella oli, ja ei kiusannut häntä.

Farini kääntyi tyttöystävänsä puoleen, ja Caera ei voinut olla ihastelematta tämän siroa kehoa. Tyttöystävällä oli päällään tummanvihreä, vähän räsäinen mekko, jossa ei ollut hihoja vaan pelkät olkaimet. Mekon takana oli isohkot napit, jotka olivat samaa sävyä kuin mekko itsessään. Mekko ei ollut lainkaan samanlainen kuin ne, joita Farini piti kotonaan yllä. Tyttö pukeutui lähes aina huonoimpiinsa nähdessään Caeraa, sillä ei halunnut tuhota parhaimpia vaatteitaan miekkailu-harjoituksissa.

Caeralla oli kysyvä ilme, johon Farini hymyili rohkaisevasti ennen kuin kumartui painamaan suukon tyttöystävänsä suupieleen. Hän nousi istumaan Caeran syliin paremmin ja työnsi kätensä tämän kellertävän vaaleisiin ja aika ohuisiin hiuksiin, jotka pisimmilläänkään eivät edes koskeneet nuoren naisen olkia sivuista. Tyttöystävän takahiukset olivat kasvaneet sen verran, että peittivät koko niskan. Toisin kuin Farinilla, Caeralla oli yllään hieman kuluneet tummanruskeat henkselihousut, jonka alla oli vihreänkellertävä t-paita. Miekantekijän lapsena hän auttoi paljon isäänsä pajalla, minkä takia hän vaihtoi vaatteitaan päivittäin, oli hän pajalla tai näkemässä tyttöystäväänsä.

Nyt oli Caeran vuoro nauttia hiustensa hyväilystä, ja hän sulki silmänsä nauttiakseen tunteesta paremmin. Hänen oikea kätensä oli kietoutunut Farinin ympärille tukeakseen tämän asentoa Caeran sylissä. Caera itse nojasi vasempaan käteensä, joka oli hänen istumistukensa. Tuntiessaan Farinin käden hyväilevän hänen korvaansa peittäviä hiuksia, nuori nainen nojasi päänsä tyttöystävän käteen. Caera avasi silmänsä ja kohtasi Farinin katseen. He hymyilivät toisilleen.

Caera suoristi istuma-asentoaan sen verran, että sai vapautettua vasemman kätensä hyväilläkseen Farinin paljasta käsivartta. Farinin hymy syveni hänen tuntiessaan mukavan pienen kutittavan tunteen, joka lämmitti hänen sydäntään. Tämä oli se syy, mikä teki piilottelusta sen arvoisen – tuntea rakkauden tunteen. Farini todella rakasti Caeraa, ja hän tiesi myös lyhythiuksisen kumppaninsa rakastavan häntä. Käden hyväily todella oli heikko kohta Farinille, ja nuori nainen todella nautti siitä tunteesta. Se tunne laukaisi hänessä rakkauden tarpeen ja halun – ja tiedon, että hän oli rakastettu.

Farini oli sulkenut silmänsä nauttiakseen tästä tunteesta paremmin. Hänen kätensä, joka oli hyväillyt vielä hetki sitten Caeran hiuksia, oli valahtanut ottamaan otteen tyttöystävän käsivarresta. Tuntiessaan huulet omillaan, Farini vastasi siihen epäröimättä. Hän veti Caeran paremmin itseään vasten samalla, kun tämä teki samoin.

Farini tunsi pieniä suudelmia satelevan hänen kaulansa alueelle samalla, kun hän tunsi myös pehmeän nurmikon vaatteidensa alta ja Caeran painon osittain päällään. Käsivarsia vasten kutittava nurmi tuntui viileältä. Hän avasi silmänsä ja näki sinisen taivaan kirkkaana heidän yläpuolellaan. Aurinko oli mennyt pilveen, joten hän saattoi nauttia taivaan katselusta sokaistumatta. Muutama lintu lensi heidän yläpuolellaan.

”Kunhan teet minulle sen miekan seuraavaksi kerraksi”, Farini sanoi rikkoen hiljaisen hetken, ”niin enköhän keksi jonkun hyvän valheen isälleni.”

”Kyllä sinä keksit. Olet hyvä valehtelija”, Caera kannusti ja nousi puoliksi makaamaan tyttöystävänsä päälle täysissä pukeissaan ja tökkäsi Farinia nenään. Hän tiesi, ettei tämä pitänyt siitä erityisesti, mutta Caera teki sitä silti.

”Jostain syystä sinä osaat nähdä niiden läpi”, Farini tokaisi, ikään kuin Caeran pointti ei ollut pätevä, mutta se ei toiminut, kun tämä vain iski silmäänsä takaisin.

”Tiedän. Olen hyvä”, Caera virnisti itsevarmasti ja painoi uuden suudelmanalun tyttöystävänsä huulille.

 

Sebe

 

  

 

Viisari väärää, vartti vaaraa

“Mitä kello on?” “Puoli neljä.”

“Viisitoista vaille.”

“Se on puoli neljä.”

“Mutta minun kelloni mukaan…”

“Bussipysäkin kello näytti samaa aikaa kuin minun kelloni.”

“Pitäisikö minun käydä tarkistamassa käytävän kellosta?”

“Olin tänään minuutilleen aikataulussa jokaisessa kokouksessa. Sinä taas olet vetelehtinyt kotona ja shoppailemassa. Kellosi on väärässä, etkä olisi saapunut edes näihin iltamiin ajoissa, ellemme olisi tulleet yhtä matkaa.”

“Älä nouse, ei sinun tarvitse käydä käytävässä.”

“Vaikka olenkin ollut kotona, ei sitä oikein vetelehtimiseksi ole voinut sanoa. Olen hoitanut puutarhaa ja vieraillut vanhempieni luona.”

“No, voimme joka tapauksessa olla varmaan yhtä mieltä siitä, että minun kelloni on oikeassa ottaen huomioon, että olen noudattanut onnistuneesti tiukkaa aikataulua koko päivän.”

“Tuoko on sinun kellosi?”

“On se.”

“Tuo ikivanhalta näyttävä taskunauris, jonka kuori on haljennut ja josta törröttää ulos?”

“On se. Tuota, kun tulimme tänne yhtä matkaa, kaaduin tuossa ovien edessä jäisissä portaissa. Siinä kelloni pääsi tipahtamaan.”

“Kellosi on ehkä toiminut päivällä ja olet ehtinyt kokouksiisi, mutta voiko sen tarkkuuteen enää luottaa, kun se on tuossa kunnossa?”

“Luulen, että näen joitakin hiekanjyviä rattaiden välissä…”

“Olette oikeassa. Tästä on tullut käyttökelvoton! Olen tuomittu! Missä välissä muka huomenna ehdin ostaa uuden kellon ennen töiden alkamista?”

“Onko täällä kelloa, joka varmasti toimii?”

“Minä menen tarkistamaan käytävän kellosta.”

“Hei Senja, eikö sinullakin ole kello? Ota se esiin ja kerro mitä se näyttää!”

“En jaksa.”

“Mitä? Ota se nyt esiin! Sinun on muutenkin turha yrittää nukkua tässä metelissä. Eihän näissä iltamissa ole edes tarkoitus nukkua. Fiksaisit nyt unirytmiäsi vähän!”

“Aika on valhe.”

“Käytävän kello näyttää kymmentä vaille neljä!

Maria

 

 

Koiran näkökulmasta

Sirius tassutteli Aarnin kämpässä litkittyään vähän vettä. Cardiganin juoma oli jo lopussa, ja se kaipasi täydennystä. Welshin corgi oli herännyt moneen otteeseen yöllä osittain janon takia. Litkittyään vettä hän oli aina vaihtanut nukkumapaikkaansa ennen kuin oli jatkanut uniaan.

Yhdeksän aikaan aamulla Sirius tassutteli Aarnin pedille ja nosti kuonollaan pojan kättä nuolaisten sitä. Poikakoira kaipasi huomiota, eikä hänen omistajansa tuntunut heräävän. Sirius jäi makaamaan pojan viereen nuollen tämän kättä vähän väliä, kunnes käsi lopulta nousi rapsuttamaan corgia korvan juuresta. Kyllä, viimeinkin! Sirius oli niin kauan kaivannut jo huomiota, että jatkoi isännän käden nuolemista nauttien samalla rapsutuksesta. Hetken päästä Sirius oli hyvin tyytyväinen rapsutuksen tehostuttua, ja corgi oli varma, että Aarni oli tarpeeksi hereillä. Nyt Sirius jätti nuolemisen pois, sillä hänellä oli nälkä ja jano. Hän halusi myös päästä ulos hoitaakseen tarpeensa. Siitä oli jo liian monta tuntia, kun hän oli ollut iltalenkillä!

Sirius nousi istumaan sängyllä, ja pojan käsi lysähti takaisin patjalle. Hei! Isännän olisi pitänyt jo herätä! Cardigan kumartui tönäisemään hellästi Aarnin kättä ja nuolaisi sitä ennen kuin hyppäsi lattialle, jota vasten koiran kynnet rapsahtivat. Sirius kuuli omistajansa sanovan jotain omalla kielellään, eikä hän ymmärtänyt sitä, mutta isäntä ainakin nousi sängystä ja siirtyi keittiötä kohti. Sirius katsoi maltillisesti sivusta, kunnes Aarni oli laittanut ruuan koirankuppiin ja lisännyt vettä. Koira kohtasi isäntänsä katseen hetkeksi ja kuuli tämän sanovan tuttuun äänensävyyn jotain, ja Sirius tassutteli tyytyväisenä juoma- ja ruokakulhoilleen.

Hän sai viimeinkin ruokaa, ja kohta hän pääsisi ulos!

Sebe

 

 

Kommentoi

Vaaditut tiedot on merkitty tähdellä. (Sähköpostiosoitetta ei julkaista.)

_Vantaan Sanataidekoulu     _Asematie 11 A 11 (Tikkuraitti 11 A 11)    _01300 Vantaa     _P: 045 126 6080     _Ota yhteyttä