NUORTEN MUKAELMA SPOON RIVER -ANTOLOGIASTA

Nuorten sanataideryhmä Maamilaaksossa luettiin otteita Edgar Lee Mastersin Spoon River -antologiasta (1915).  Kyseinen runoteos on kokoelma lyhyitä vapaamittaisia runoja, joista muodostuu kuva kuvitteellisen Spoon Riverin kaupungin elämästä. Kokoelmassa on 212 erillistä henkilöhahmoa, joiden elämästä on 244 kuvausta. Runot ovat kuolleiden kaupunkilaisten hautakivien tekstejä, joita vainajat itse esittävät. He kertovat asioita, joita voi odottaa: jotkut kertovat oman tarinansa ja elämänsä käännekohtia, toiset tekevät havaintoja ulkopuolisesta elämästä, pikkutarkat valittavat hautojensa kohtelusta, ja jotkut kertovat, miten he oikeasti kuolivat. Kun ei enää ollut syytä valehdella seurausten pelosta, he kertovat elämästä kaupungin julkisivun takana.  Spoon- River antologia innoittamina nuoret sanataideharrastajat kirjoittivat oman Sinisola-antologian. Nautinnollisia lukuhetkiä!

Maami Snellman

Vastaava sanataideopettaja

 

SINISOLA -ANTOLOGIA

Sinisola kuulostaa hyvin kauniilta ja suloiselta paikalta, mutta nimi on pelkkää pintaa, sillä kaupunki on kaoottinen synninpesä. Kaupunki on täynnä poliittista kuohuntaa ja väkivaltaisuutta, kun pormestari on hyvin suvaitsematon. Rikolliset, kapinalliset ja taian taitajat ovat yhdistäneet voimansa pormestaria vastaan, ja hyvin monet ovat kokeneet kuolemansa. Tämä antologia on kokoelma kuolleiden ihmisten ajatuksista toisiaan kohtaan tässä pienessä sodassa.

 

thumbnail_Tukholmassa 220

 

Tulielementin taittaja Felix

Haluan ensinnäkin pyytää anteeksi pomoltani, etten pystynyt auttamaan, kuten oli tarkoitukseni. En vain voinut katsoa vierestä, kun veljeni oli jo kuollut tappelussa. Halusin hakea hänen ruumiinsa taistelukentältä, kun oli hetki aikaa tankata ja kerätä voimia. Mitä ilmeisimmin vihollisjoukkojen puolelta joku vahingossa laukaisi aseensa ja ampui minut. Olen kiitollinen, että luomani taistelukenttä tulenliekeistä säilyi kuoltuani, ja siitä oli selvästi hyötynsä. Se taisi kärventää muutamankin vihollisjoukon ihmisen vielä kuoltuani.

Haluan vielä ilmaista hämmennykseni ja inhoni “pormestari” Lukas Marikaista kohtaan. Miten hän voi olla niin typerä, että kieltää taikuuden? Eikö hän ymmärrä, ettei hän voi yksinkertaisesti kytkeä taikuutta pois vain tappamalla kaikki, joilla on kyky yliluonnolliseen? Taikuus valitsee kantajansa, ei toisin päin. Erityisvoimani teki minusta itseni ja olen ylpeä, että osasin kontrolloida tulta. Mitä jos hänen vaimollaan olisi taikavoimia? Telotettaisiinko hänetkin? Joka tapauksessa, jos hän aina kieltäisi taikuuden, niin ihan kuin me ikinä hyväksyttäisiin häntä. Jos hän olisi vain antanut meille mahdollisuuden, olisimme voineet näyttää, mihin kaikkeen taitojamme voisi käyttää – muuta kuin heitä vastaan.

Ara

 

Lukas Marikainen

Kahdeksan vuotta. Kahdeksan vuotta olin tämän risaisen kaupungin pormestari.

Aloittaessani kauteni halusin kiihkeästi ottaa tätä kaupunkia niskasta ja nostaa se jaloilleen. Näin, miten surkea tämä jumalten hylkäämä paikka oli. Ja vaikka työni minulle paljon paineita antoikin, ryhdyin toimiin.

Rikollisuus oli kasvanut kaupungissa, kun eräs rikollisjengi alkoi terrorisoida kaupunkia levittäen sekasortoa ympärilleen. Ja minusta juuri rikollisuuden poistaminen oli noituuden murskaamisen ohella tärkein tavoitteeni. Halusin kitkeä ne alkujuuriaan myöten.

Aloin ajaa lakien uudistusohjelmaa, joka tiukentaisi lakeja ja koventaisi rangaistuksia. Lisäksi ehdotin hirtto-rangaistuksen palauttamista oikeusjärjestelmään. On kamalaa, että virkaanastumiseni jakoi tämän sekalaisen kaupungin kahtia. Kansa nimittäin reagoi uudistuksiin varsin ristiriitaisesti.  Puolet seisoivat linjani takana urheasti ja olen siitä heille kiitollinen. Toiset taas osoittivat radikaalisti mieltään asiaa vastaan. Jotkut rikollisetkin avustivat kapinallisia.

Nyt kadun, että niin rajusti halusin puhdistaa tämän synninpesän, sillä väkivaltaisuudet ja mellakat vain lisääntyivät kaduilla ihmisten eriävien mielipiteiden vuoksi. Itsekin jouduin niiden uhriksi. Olin päättänyt lähteä kävelylle ja jouduinkin keskelle kapinallisten ja kannattajieni yhteenottoa, johon rikollisetkin olivat sotkeentuneet. Kaaoksessa harhautunut luoti osui minuun ja huudahtaen tuuperruin kadulle vetäen viimeisen henkäyksensä.

Karoliina

 

Marcus Medicin 

Yhdestä minä pidin, mutta sinua minä kaihdoin. Kyynisyyteni joitakin teitä kohtaan syventyy lapsuuteeni. Se, että en myynyt juuri sinulle parasetamolia tai morfiinia johtui ehkä omista teoistasi, jotka syöpyivät haavoittuvaiseen mieleeni.  En ole ikinä pitänyt tästä kaupungista, joten osa henkisitä traumoistani saattaa olla itseaiheutettuja ajatelleeni asioita yleisellä tasolla negatiivisesti.       Marikaisen nuorukainen havaitsi palveluissani suosimista tiettyjä ihmisiä kohtaan. Tämä toiminta saattoi johtaa erään henkilön kohtalokkaaseen kuolemaan. Päätin kuolla arvokkaasti, ennen kuin pääni mahdollisesti tempaistaisiin köyden päähän. Tässä tilanteessa ammatistani oli hyötyä.

En kadu mitään!

Niklas 

 

Petra Ilozoran

Olen pahoillani Sinisolan asukkaat. En voi saada henkistä rauhaa ellen tunnusta tätä. Kaikki oli valhetta. Uskonto oli valhe! Kaikki ne sadut, henget, legendat… Kaikki mielikuvitukseni tuotetta. En halunnut tuottaa pettymystä, mutta nähtävästi kaikkien tyydyttäminen oli hankalampaa kuin luulin. Olen pahoillani.

Sonja

 

Arvoisa esimieheni,

puoli elämääni olen siirrellyt papereita. Kun ajoit Hammurabin lakeja, siirtelin papereita. Kun vaadit hirttotuomioita, siirtelin papereita. Kun anarkistit rikkoivat kunnantalon ikkunat, siirtelin papereita. Kun vaimosi levitti meikkivoidetta turvonneelle, laventelinsiniselle poskelleen, siirtelin papereita. Kun asettelit jalkasi mukavasti pöydälle, siirtelin papereita.

On eräänlainen kirjoittamaton sääntö, että poliitikot pussailevat nuoria, viehättäviä sihteerikköjään. Me olimme poikkeus. Iso nenäni ja luomi sen pielessä rajasivat minut pussailtava, viehättävä sihteerikkö -tyypin ulkopuolelle.

Paljon vaivaa ulkonäköni eteen kyllä näin, ihan pukukoodin takia. Tunnollisesti maalasin kasvoni ja koteloiduin kotelomekkoon ollakseni kelvollinen paperinsiirtelijä.

Emme koskaan keskustelleet minusta. Tuntuu kuitenkin asialliselta antaa lyhyehkö tiivistelmä elinvaiheistani, kun tässä kuolleita ollaan. Synnyin neljäs marraskuuta yliopistollisessa keskussairaalassa. Suoritin Prinsessa Vanessan peruskoulun ja kirjanpito-opiston, kävin läpi muutaman epätyydyttävän ihmissuhteen, sain töitä ja aloin käyttää lukulaseja.

Minulla on kuitenkin eräs tunnustus. Siirtelin papereita hieman sinne sun tänne, en vain sinun suuntaasi. Salaisuuksia? Rahakuoria? Nenäliinoja? Rakkauskirjeitä? Nyt sinun otsaasi pitkin, peruukkisi alta, valuu kalsea hiki. Lisääthän puuteria kasvoillesi, etteivät ne kiillä kuin koiran nenä.

Arvoisa esimieheni, älä katso käyttämääni kirjepaperia noin. En koe toimineeni sinua itsekkäämmin, ja saatoin jopa edistää urasi historiallisesta näkökulmasta melkein väistämätöntä alamäkeä, mistä tunnen voivani olla ylpeä. Välitätkö kuitenkin anteeksipyyntöni Marthalle ja Sabrinalle?

Rattoisia viimeisiä elinpäiviä toivottaa

sihteerikkönne Edith Jaune

Raakel

 

Hulda Gränroth 

Täällä minä lepään, röpsähtäneen kuusennäreen alla veljentyttäreni hautaamana. Tasan siellä, missä halusinkin. Kotona.

Sanottiin, että Sinisolan kaupunki oli levoton ja villi, ryöväreiden ja juopottelun ja paheiden pesä. Minä en tiedä, sillä politiikka ja sellaiset aiheet eivät kiinnostaneet minua. Minun ei tarvitse olla kiinnostunut muista ihmisistä, sillä harvemmin he olivat kiinnostuneita minusta. Eikä heillä ollut minulle mitään annettavaa.

Minä asuin kaupungin reunamilla pienessä talossa, jonka olin isoäidiltäni perinyt. Naapurit kutsuivat sitä ränsistyneeksi huvilaksi, mutta minusta se oli persoonallinen ja soma.

Olimme käsityöläissukua, ja tein saippuaa siirtomaakahvinporoista ja auringonkukkaöljystä ja mehiläisvahasta. Sillä tavalla sain maksettua ostokseni. Kynttilöitäkin valoin. Huhuttiin, että isäni puolen suvussa oli mustalaisia. Ei sillä, että olisin asiasta jotenkin välittänyt, jos oli niin oli. Kyllä naapurit löytävät aina muutenkin juoruttavaa.

Vaikka muut tunsivat minut sinä outona saippuanaisena, ennen kaikkea minä olin maalari, minä maalasin, minä tein töitä vain jos oli aivan pakko. Lähes kaiken vapaa-aikani minä maalasin. Lähinnä maalasin kukkia, tuoreita kukkia kesäisin, kuivakukkia talvisin. Taloni oli täynnä maalinroiskeita ja tauluja. Joskus joku sellaisen ostikin. Mutta minulle tärkeämpää oli rosessi, niin kuin sanotaan, ei työn valmistuminen.

Elin kaikki 78 elinvuottani tasan niin kuin halusin. Ja kuolinkin, ainakin melkein.

Oli loppusyksy. Olin suolla katsomassa keijuja. Olin käynyt niitä tapaamassa lapsesta asti, niitä oli mukava katsella ja niistä sai inspiraatiota maalaamiseeni. Mutta tuona iltana niitä ei ollut. Oli kova tuuli, ja jotenkin eksyin kotimatkalla ja askeleeni harhautui ja putosin syvään suoaltaaseen, oikein kunnon kuljuun.

Sain räpiköityä itseni ylös, ryömin rannalle ja sain kuin sainkin hyiset luuni talolleni asti lämmittelemään. Lietsoin uunini tulta oikein kovasti. Asetuin peiton alle ja olin raukea. Mutta aamulla en enää herännyt.

Tuuli

 

Miss Everlyn, kapinallinen

Kun mellakat alkoivat, tanssin pöydällä ja nauroin onnesta. Jaoin viinit, jaoin oluet ja sitten aseet. Lähdimme rempseästi kapinaan, rikkoen jokaisen ikkunan jonka löysimme. Voi noitien kapinaa, voi rikollisten remua! Sotatantereemme oli tulikenttä ja hänen, pääpahiksen aika oli pian lopussa. Ammuin häntä. En tiedä tapoinko. Luulen niin. Liekkien savu tuhosi keuhkoni palatessani muiden luo, tai sitten luodit. Se oli aika nopeasti ohi, elämäni ja kapinani. Liian pian, jos minulta kysytään. Toivon Felixin selvinneen. Poikaparka. Olisi pitänyt olla mukavampi.

Maailma ei saa unohtaa tekojamme. Enkä minä saa unohtaa pientä tulipoikaa.

Susanne

file

 

Kommentoi

Vaaditut tiedot on merkitty tähdellä. (Sähköpostiosoitetta ei julkaista.)

_Vantaan Sanataidekoulu     _Tikkurilantie 44 P     _01300 Vantaa     _P: 045 126 6080     _Ota yhteyttä