AIKUISTA SANATAIDETTA

 

Esittelyssä aikuisten Proosa-runo -jatkoryhmän ja Löydä itsesi kirjoittajana -ryhmän kirjoittajien tekstejä. Opetus jatkuu molemmissa ryhmissä tammikuussa  3. ja 4. viikolla torstaisin joka II vko klo 18-20.30.

Tiedustelut sisällöistä ja mahdolliset ilmoittautumiset: info [at] sanataidekoulu . fi, p. 050 468 7504

Ohjaajana: Aulikki Rundgren

 

Tehtävänantoja tekstien taustalla 

Anne Pervala: Omien, aiemmin kirjoitettujen tekstien silpuista koottu uusi teksti.Tuula Pihkakoski: Silja Järventauksen Patjalla meren yli –kokoelman runon päälle kirjoitusta. Omin sanoin runoilijan jalanjäljissä.
Marja Ollikainen ja Tommi Aulasmaa: Pentti Saarikosken runojen filosofian innoittamana.
Hanne Halonen: Dialogiharjoituksesta novelliksi.
Pirjo Heikkilä: Hesarin vanhoista hääkuvista inspiroitunutta novellia.
Heli Arvilommi: Tilassa eri aistein havainnoinnista runoa.

 

 

 

3 runoa
 

I

paljas oviaukko vahtii

kapeaa lahonnutta tietä

lyön kongilla tärisevän kutsun

pimeyden simpukka aukeaa

tunnustelen sokeana tietä, kalpeaa helmeä

kuparikellot kiljuvat kun raotat

 askeleet puristavat leuat kiinni

vilkaisen haavoittuneita välinpitämättömänä

hiljaiset portaat putoavat riitteeseen

alkaa viimeisen parin

riisuttu häävalssi ulos

 

 II

musiikki silittää varpaitani,

keinuttaa kyydissään kokoon

pian taivas valahtaa matalaksi

lihakset lainehtivat, kynnet poskilla

tähdet läikyttävät hikeä säärilleni

perhoset näppäilevät ämpäreitä

kun pelko juuttuu haitarin huulien väliin

 ryntäävät sydämet valssiin

kehosta livahtaa omistautunut murina

yötaivas retkottaa pitkästyneenä

katsoo kuinka nostat ruusun ja lihapiirakan

konttien ovet loksahtavat auki

 

III

taivas häpeää palvojiaan

monotoninen kiusaantunut shamaani

 laskee haalistuneen tekokukan

betoniselle alttarille, nyökkää

mekaaniselle maljalle

energia lojuu loukkaantuneena

lohjenneella kivellä

pullotettu viidakko, litistyneen kirsikan

lytätty anatomia

 etsin syvälle bambuverhojen taakse

hermostuneen kyynelten kohinan läpi

hengityksen rauhoittavan hupun alle

tajuan miten kyynisyyden kiiltävä ketju virnuilee

korostaa nöyryytystäni

työntämällä tahmean ruusun

vääntyneeseen vaasiini

Anne Pervala

 

 

Meren roskat

Kirjoitan meren aaltoja univihkoni sivuille. Aalloissa pitää heilua roskia. Joku laiva on rikkoutunut tai joku on räjäyttänyt talonsa rannalla. Sinä sinkoat roskia ilmaan askel askeleelta kun kävelet mereen. Minulla on univihko tyynyn alla. Sen sisällä tanssivat salaa oivalluksen alkeet. Ne saattavat piileskellä siellä pelon häntään asti. Univihko on täynnä koreografioita. Tikku-ukot tanssivat. En tiedä tulevatko ne lihaksi. Oletko sinä totta vai haaksirikkojeni tulos? Kun uppoat samaan tyrskyyn ja roskat helisevät korvissamme.

Tuula Pihkakoski

 

 

 

 

Genesis

Kosminen säteily liikautti hiukkasiaan, kasaantui mustaksi materiaksi ja hajosi siinä samassa uudelleen omaan mahdottomuuteensa. Mitään ei vielä, tai oikeastaan enää, ollut olemassa ei ainakaan sanan varsinaisessa merkityksessä, ja äärettömyyden yksinäisyys alkoi käydä sietämättömäksi. Kaikkeus oli antanut odotuttaa itseään ja kärsimättömyys tuntui paksuna kalvona tyhjyydessä kuin lupaillen jotain pian alkavaksi. Edellisen yrityksen jälkeen ulottuvuuksien rajat olivat hajonneet äärettömyyden reunoille ja muutama todellisuus oli tuhoutunut, mutta tekevällehän sattuu ja rapatessa roiskuu. Jumala oikoi sormiaan ja rusautteli niveliään äänekkäästi. Koko hommahan oli oikeastaan kultivoitunut siihen räjähdykseen…

Oikea seisoi tornitalon huipulla ja katseli happamena Luojansa aikaansaannoksia. Kaksikymmentä kerrosta alempaa kantautuva liikenteen ääni muistutti Oikean mielestä keuhkotautisen kuorsausta, joka ärsytti kaikkia ympärillä olevia jatkuvalla rahinallaan ja korinallaan. Hän oli lopen kyllästynyt. Tuuli pyöräytti Oikean pitkää mustaa takkia ja kietoi sen liepeet hänen jalkojensa ympärille. Hän kaiveli taskujaan ja otti esiin sikarirasian ja kääntyi pois katon reunalta kääntäen selkänsä epäonnistumisen irvikuvalle. Suuri kattoterassi ympärillä näytti masentavalle marraskuisessa aljussa valossa, joka värjäsi kaiken harmaaksi. Oikea istahti murahtaen hylätylle tuolille ja sytytti savukkeensa. Hän puhalsi hitaasti paksua savua ulos keuhkoistaan ja pohti, että suurin vaikeus jälkien peittelemisessä oli se, että niitä piti yleensäkin peitellä. Sillä, jos kaikki oltaisi alun perin tehty oikein eikä väärin, ei sen suurempia ponnisteluitakaan olisi jouduttu tekemään asioiden korjaamiseksi. Mutta hänen Jumalansa oli keskinkertainen, tyytyväinen tavalliseen, ja sitä oli saatu. Oikea pohti katkerana. Keneltä muulta olisi mennyt peräti seitsemän päivää muutaman elottoman murikan, erinäisten turhien otusten ja veden muovaamiseen. Jopa keskinkertainen, mutta tehokas, olisi tehnyt koko roskan kahdessa päivässä ja peittänyt samaan syssyyn vielä jälkensäkin varsin taitavasti. Se, että maailma oli todellisuudessa muotoiltu noin 6000 vuotta sitten, ja nyt kaikki piti saada näyttämään miljardeilta vuosilta, oli varsin haastavaa näin jälkikäteen, jopa Oikealle ja Väärälle. Ja kaikki tämä vain, koska Joku oli päättynyt antaa kaikessa kekseliäisyydessään nisäkkäille oppivat ja kehittyvät aivot – helvetin evoluutio. Ensimmäiset puolitoistatuhatta vuotta maailmankaikkeutta oli luonnistunut keskinkertaisella kädenjäljelläkin varsin mallikkaasti, se oli myönnettävä, ja sitten olivat alkaneet ongelmat. Joku niistä tötteröpäistä oli keksinyt alkaa kaivelemaan hiekkakuoppia ja etsimään kuulemma omaa historiaansa ja paikkaansa maailmassa ja ennen kuin He olivat huomanneetkaan, oli tötteröpäillä ollut Yliopisto, jossa heitä koulutettiin lisää. Seuraavaksi olivat nousseet museot, jotka saivat valuuttansa sen mukaan, millaisia jäänteitä menneiltä ajoilta he pystyivät itsellensä haalimaan. Ongelmaksihan muodostui se, ettei kaivajilla ollut mitään mitä löytää. Niinpä Oikea oli joutunut peittelemään jälkiä. Tai itse asiassa kuoppia, joihin hän oli hetkeä aikaisemmin sijoittanut huolella muotoilemiaan jäännöksiä jostain selkärankaisen näköisistä, jotka Oikea oli vitsikkäästi ristinyt T-Rex:ski. Vähän niin kuin
T-bone.

Väärä oli lähtökohtaisesti aina siellä, missä sitä ei kaivattu tai se oli tarpeeton. Vasemmalla, kun voileipä tippui oikealla sulatejuustolla voideltu puoli alaspäin kokolattiamattoon. Oikealla, kun vasemmalla kyynerspään varomaton heilautus kaatoi kahvikupin pöydälle. Hän oli ollut Jumala oikeana, siis Vääränä, kätenä luomisen aikoihin. Eikä Hän ollut nähnyt mitään ongelmaa siinä etteivät he olleet viitsineet nähdä vaivaa rakentaakseen maapallosta juuri varsinaisesti palloa. Illuusio pallosta toimi kohtuullisen tehokkaasti eikä harva oikeasti kaivannut muutamaa niitä pääkallolipuilla varustettuja tyyppejä, jotka heilahtivat yli laidan reunalle saavuttuaan. Kuka olisi arvannut, että joku päivä ihmisillä olisi tarve kaivaa autopaikkoja ja betonisuojia maan alle. Ikään kuin siinä olisi ollut järjen hiventäkään. Nisäkkäiden olisi pitänyt ymmärtää, että heidän paikkansa oli pinnalla auringon paisteessa, siksihän se oli luotukin. Mutta Väärä tiesi kokemuksesta, että hän oli syyllinen lähes kaikkeen tavalla tai toisella – Jumalahan oli, ainakin omasta mielestään, varsin täydellinen ja vain Väärä näytti muistavan, että hän oli ehdottanut jo parituhatta vuotta sitten asioiden korjaamista kerta heitolla. Mutta sehän olisi tarkoittanut, että jotain oli alun perinkin tehty väärin. Joten kaikki jäi ennalleen ja hän sekä Oikea olivat siitä lähtien korjailleet maailmaa oletetun kaltaiseksi. Väärä katsoi masentuneena lattialle tippuneen kahvikupin sirpaleita, laajenevaa mustaa läikkää ja hahmotti tajuntansa taustalla kahvilan äänet ja kuuli jonkun pahoittelevan vuolaasti naapuripöydän naiselta kahvikupin kohtaloa. Väärä käänsi mietteensä raskaasti takaisin itseensä ja jatkoi elämän omituisuuden pohtimista. Ihmismieli toimi oudolla tavalla, hän mietti, ja näin jälkikäteen ajateltuna, olisi ollut helpompiakin tapoja estää ihmisiä etsimästä ”totuuksia” ja ”alkulähteitä”. Jos he vain olisivat kiinnittäneet enemmän huomiota niihin ruskeakaapuisiin miehiin, jotka niin innokkaasti naputtelivat kiinni risteihin Jumalan sanasta kertoneita tyyppejä siellä mäennyppylällä muutama tuhat vuotta sitten. Saman jossittelun Väärä oli käynyt mielessään monen monituista kertaa. He olisivat voineet edes vahvistaa Kirkoksi kutsutun instanssin mahtia viimeistään siinä vaiheessa, kun mikä-sen-nimi-nyt-olikaan oli julistettu pannaan ihmeteltyään taivaan kappaleiden kiertoa. Mutta ei. Hän ja Oikea olivat keskittyneet seuraamaan hämmentyneinä sitä, kun puoli valtakuntaa ja vähän päälle oli innokkaina asettelemassa nuoria naisia nuotioihin, ripustamassa naapureitaan puunoksille, osoittelemassa kanssakulkijoitaan uhkaavan näköisesti ja huutamassa ”Kädet ylös”. Siihen aikaan kukaan, joka oli kukaan ei uhrannut ajatustakaan sille, milloin oli maailma luotu, kenen toimesta tai mihin muotoon. Heidän puolustuksekseen oli kyllä todettava, kirkko oli tehnyt heidän avustamattaan töitä totuuden hautaamiseksi tuhatkunta vuotta ja sekin tuloksetta. Väärä tuumi.

Oikea katseli loppuun palanutta sikarin tumppiaan kyllästyneesti. Hän ja väärä olivat tehneet tätä liian kauan, Oikea totesi pudistellen päätä itsekseen. Puuhastelleet Jumalan käskyläisinä paikkaamassa ”todellisuuden” aukkoja sitä mukaan kuin joku keksi kysyä ”Miksi omena putoaa” tai ”Mistä me olemme tulleet”. Mitä ajan haaskausta, oli hänen mielipiteensä. Jumala olisi kaikessa keskinkertaisuudessaankin voinut pyyhkäistä kaiken tyhjäksi ja aloittaa alusta. Mutta hän keskittyi mieluummin katselemaan luomisensa tulosta kuin osallistumaan aktiivisesti siihen mukaan. Oikea olisi tehnyt asiat oikeammin. Kyllähän kaksi Maailman Sotaa sen jo osoittivat, etteivät nämä moukat osanneet arvostaa edes keskinkertaista. Miksi sellaisia paapomaan? Olisi kerralla päästy todellisuuden rakentamisen ongelmasta. Eikä hän vieläkään ymmärtänyt sitä, miksi pilareiden, luomisen, maailman iän ja muun vastaavan hössötyksen esiin tuleminen olisi ollut yleensäkään pahasta. Moneen kertaanhan tämä väestö oli jo omaksunut aatteensa ja maailmankatsomuksensa uusiksi – aina vahvimman mukaan. Oikean tiedusteltua asiaa hienovaraisesti Jumalalta, oli Kaikkivaltiaan vastaus ollut yhtä epämääräinen kuin Hänen vastauksensa aina. Jotain ympäripyöreää mutinaa siitä, miten minäkuva murentuisi ja itseluottamus menisi, jos tietäisivät kaiken olleen suurta huijausta. Oikea tuhahti halveksuvasti. Hän olisi tehnyt asiat oikein.

Äärettömän kirkkauden salissa Jumala käänsi päätään ja keskittyi kuuntelemaan jonkun pariskunnan riitelyä kuihtuneista kukista. Hän hymyili hyväksyvästi ja heilautti äänet kadoksiin ja ojensi kätensä, johon materialisoitui paahdettu ankankoipi. Hän jyrsi palaa samalla, kun valkoiseen marmorihalliin asteli pikeä helmiäisen hohtavalle pinnalle jokaisella askeleellaan tiputteleva Saatana.
– Veli. Saatana sanoi kireästi.
– Älä viitsi, työ on jo melkein tehty. Rakkaat pilarisi haudattu syvemmälle ja maailman laitoja käännetty niin etteivät hutiloivat rajavartiolaivastot ajaudu lähellekään reunaa. He muuten ovat nimenneet laidan Bermudan kolmioksi. Luultavasti niiden Venäläisten ydinsukellusveneiden katoamisen jälkeen. Oikea on jopa saanut viimeisetkin maakerrostumat värjättyä. Nyt he voivat kaivaa loputtomiin.
– Veli, olen sanonut sinulle, että en hyväksy öljynporausputkia kodissani. Se on ehdottoman epäsuotavaa. Muutama sielu on imaistu takaisin pinnalle epähuomiossa. Ja mehän sovimme, että sinä saat elävät, minä otan kuolleet. Sinä olet pinnalla, minä pinnan alla.
– Ymmärrän, mutta ihmismieli on vapaa. Jos he haluavat porata reikiä, niin sen he tekevät.
– En edelleenkään ymmärrä tätä koskemattomuuden ajatusta. Jos sinä olisit alusta alkaen tehnyt asiat oikein, meillä olisi nyt täydellinen maailma.
– Mutta minä olen täydellinen. En välitä täydellisemmästä. Sitä paitsi kaikki on nyt mallillaan, kuten sanoin. Maailma on korjattu. Väärä ja Oikea ovat olleet korvaamattomia apureita ja saattaneet työnsä loppuun. Ehkäpä voin pian kutsua heidät takaisin kotiin.
– On väistämättömyys, että joku menee vielä vikaan. Totesi Saatana tunteettomasti.
– Olet mahdoton.
– Veli, eikö kokemus ole opettanut sinulle kaikkien näiden vuosituhansien aikana, että mikään muu ei ole niin varmaa kuin epävarma. Miksi annat asioiden tapahtua puuttumatta niihin? Minun valtakunnassani kaikki on… selkeämpää. Vähemmän epäorganisoitunutta ja enemmän, miten sen nyt sanoisi, ohjattua.
– Olen huomannut. Oletko muuten tietoinen siitä, että sinun valtakuntaasi ei ole vapaaehtoisia tulijoita jonoksi asti? Kaikki haluavat jäädä sinne missä nyt ovat. Jopa elämänsä jälkeen.
– Siitä tulikin mieleeni, että saattaisi olla parempi, että ohjeistaisit näitä omia lampaitasi pysymään näkymättömissä. Jos kaikki saavat tietää energian katoamattomuudesta, joudumme tekemään uusia järjestelyitä.
– Pelkäätkö osallistujakatoa?
– En oikeastaan. Ihmismieli on tehty, kiitos sinun, kadottamaan itseään rajoittavat tekijät unholaan. Kuten varsin hyvin tiedät.
– Etkö usko siihen, että hyvyys valtaisi epäilijätkin?
– Yhtä hyvin voisit kysyä minulta, että uskonko ihmisten lopettavan lihomisen, tupakoinnin, alkoholin juomisen, hauraudet, rikkauden haalimisen ja epäjumalien palvomisen. He haluavat mielihyvänsä heti, eivätkä ajattele tulevia seurauksia. Ei. Minun oven takana tulee aina olemaan jonoa.
– Minkä ihmeen epäjumalien palvomisen?
– Koska olet viimeksi katsellut alas?
– Joka päivä veliseni. Ja joka päivä kuulen kuiskauksia, kiitoksia ja toiveita. Ajoittain herjoja, mutta oletan niiden lähinnä koskevan sinua.
– Itserakkautesi on uskomaton.
– Kiitos.
– Etkö ymmärrä, että ihmiset kehittelevät uusia uskontoja sitä mukaan, kun joku keksii edellisestä oman etiikkansa vastaisia kohtia? Ja vaikka eivät keksisikään. He herjaavat vanhaa ja omaksuvat uutta nopeammin kuin sinä ehdit sanoa kissa. Saatana sanoi ja huitaisi kädellään kärsimättömän oloisesti. Pitkämielisyys ei kuulunut hänen hyveisiinsä. Tosin ei kuulunut juuri mikään muukaan.
– Olen äärettömän nopea. Sanan kaikessa merkityksessä. Ja minulla on monta nimeä, kuten rakkaalla lapsella.
– Olet toivoton.
– Päinvastoin. Olen toivo. Ja usko. Ja rakkaus. Jumala sanoi levittäen kätensä ja katsoen veljeään tyytyväisenä omaan nokkeluuteensa.
– Turpa kiinni! Ärähti Saatana ja jossain päin maailmaa lintu tippui maahan kuolleena kesken lentonsa.

 Oikea tunsi omituista kihelmöintiä vasemmassa korvassaan ja sanoi voipuneesti ”Voi paska”, sillä korvien soiminen ilmestyi yleensä silloin, kun jossain päin maailmaa joku keksi taas jonkun uuden ristiriidan totuuden ja todellisuuden väliltä. Viimeksi kyse oli valonnopeudesta. Cernissä joku tötteröpää oli onnistunut hiukkaskiihdyttimellään rikkomaan valonnopeuden ja lehdistö oli saanut siitä vihiä ennen kuin Oikea oli ehtinyt paikalle peukaloimaan tuloksia. Muutenhan valonnopeudella ei olisi ollut merkitystä nimeksikään, mutta kun joku toinen propellikuuppa olisi osannut sen jälkeen laskea taas hieman tarkemmin maailmankaikkeuden iän. Loputtoman työtaakan ajatteleminenkin kiristi Oikean hermoja. Kihelmöinti jatkui. Oikea hieroi vasempaa ohimoaan. Tunne oli täysin uudenlainen. Kuin jotain suurta olisi tapahtumassa. Oikea mietti stressaantuneena, mitä hän oli jättänyt korjaamatta. Pariisilaisessa kahvilassa Vasen tunsi saman kihelmöinnin oikeassa korvassaan ja tunsi ahdistuksen pistoksen rintakehässään. Hän kiitti tarjoilijaa ja jätti naiselle reilun tipin tuntien syyllisyyttä ventovieraan rikkomasta kahvikupista. Väärä astui keskelle Louvren vilkasta aukiota ja harppoi määrätietoisesti kohti Place du Carrousellia vilkaisten taakseen pyramidin silhuettia. Hänellä oli paha tunne. Paha, paha tunne. Ja hän halusi löytää Oikean välittömästi. Väärä ei jaksanut välittää siitä, että joku saattaisi kiinnittää häneen huomiota, sillä pariisilaiset olivat tottuneet outoihin turisteihin ja vielä oudompiin paikallisiin, vaan de-materialisoitui keskellä väkijoukkoa. Silmän räpäyksessä, tai oikeastaan vähän nopeammin, hän ilmestyi New Yorkin pilvenpiirtäjän katolle, jossa Oikea istui edelleen katkeroituneen näköisenä. Katsomattakaan Väärän suuntaan, hän kysyi töykeästi:
– Mitä helvettiä sinä olet mennyt tekemään? Mitä täällä oikein tapahtuu?
– Kiva nähdä sinuakin, veli, pitkästä aikaa. Väärä sanoi kiristellen leukaperiään. Muutama vuosituhat ja kuka tahansa kyllästyy toisen seuraan, hän ajatteli.
– Jotain on tekeillä, hän tokaisi Oikealle. Jotain pahaa.
– Loistokas huomio. Oikea sanoi sarkastisesti ja jatkoi. Mutta olen samaa mieltä. Jotain väärää on tapahtumassa.
– Hei, älä katso minua noin. Muutama minuutti sitten minä istuin vielä Pariisissa! Väärä sanoi puolustelevasti. Oikean kirvelevä kommentti juuttui hänen kurkkuunsa paineen iskiessä molempien korviin. Ääni, joka muistutti ikävästi sitä, kun joku raapii liitutaulua pitkillä kynsillä kertaa tuhat megahertsiä, räjäytti sekä Oikean että Väärän korvat ja molemmat tiputtautuivat polvilleen pidellen käsiään korvillaan tuskan vääristäessä heidän kasvojaan. Oikea suu muotoutui huutamaan Mitä vittua… kun me molemmat paiskautuivat kirkkaan salin lattialle Oikean jatkaessa tuskaista aaa….. karjuntaansa. Sekä Jumala että Saatana tuijottivat heitä suut avoinna hölmistyneet ilmeet kasvoillaan.

… No sen pituinen oli ollut se tarina ja ainahan oli hyvä aloittaa puhtaalta pöydältä. Jumala tuumi ja katseli tyhjyyteen tuntematta sen suurempaa tuskaa. Veli oli lähtenyt Oikean ja Väärän kanssa kuulemma hyvin ansaitulle lomalle ja Hän oli jäänyt yksin Äärettömän kirkkaaseen saliin luvattuaan ensin kautta kiven, kannon ja itsensä nimen, että ei laittaisi aluille uutta kaaosta. Mutta kaaoshan oli oikeastaan alun alkaenkin enemmän ihmisten vikaa. Sillä jos venäläisten Pohjanmereen upottaman ydinsukellusveneen reaktori ei olisi vanhuuttaan räjähtänyt, ei sen lähettyvillä sijaitseva salaistakin salaisempi ydinohjusvarastokaan olisi possahtanut ilmaan lennättäen kymmentä ohjusta ympäri maailmaa ennalta määriteltyihin kaupunkeihin. Ja jos mistään hän oli varma, niin ainakin siitä, että hänen vikansa ei missään nimessä ollut niiden ennalta määriteltyjen kaupunkien automaattiset ohjuspuolustusjärjestelmät, jotka olivat vastanneet ydinohjusten laukaisuun ja lähettäneet Venäjän pohjoispuolelle muutamia kymmeniä uusia ohjuksia. Enemmänkin Saatanan tekosia, Jumala tuumi ja vilkuili ympärilleen varmistuen, että ketään ei ollut näkemässä. Hänen kasvoille nousi ilkikurinen pilke ja hän puhalsi nyrkkiinsä varovasti ojentaen kätensä kohti tyhjyyttä ja avaten kämmenensä auki. Äärettömyydessä kosminen säteily liikahti ja kasaantui mustaksi materiaksi, tiivistyi äärettömään kiinteään pisteeseen, joka imi energiaa ympäriltään kiihtyvällä nopeudella. Hetken kaikki näytti pysähtyneelle, liikkumattomalle ja Jumala katseli vierestä kasvavaa tyytyväisyyttä ilmentäen. Hän hymyili hyväksyvästi ja napsautti sormiaan. ###RÄJÄHDYS###

Hanne Halonen

 

 

 

 

Rakkauskertomus     

 Valkoinen lyhyt hääpuku, pieni valkea pitsinen pillerirasia, jossa on lyhyt huntu, käsineet, kengät, kaikki rekvisiitta odottaa huomista. Peilistä minua katsoo keskimittainen, vaalea, sinisilmäinen nainen. Naisen ilme on vakava, mutta silmissä pilkahtaa iloisuutta, huumorintajua. Miten monesti näiden kahden vuoden aikana olen  kiittänyt Luojaa siitä, että valitsin silloin lomapaikakseen Bad Kronachin enkä Italian rannikkoa.

                     Lämmin tuuli leyhyttelee hiuksiani. Aurinko paistaa lämpimästi, ei kuumasti Lüneburgin nummella. Olen lähtenyt kävelylle kohti nummella näkyvää pientä kirkkoa, oikeastaan kappelia. Kävellessä sulaudun nummen vehreyteen ja vasta  istahdettuani kappelin edessä olevalle penkille hengähtämään ja imemään alkukesän lämpöä ja kauneutta tajuan, miten väsyneet jalkani ovat.

                     Nummen avaruudessa voin hyvin kuvitella miten epätoivoisia Napoleonin sotilaiden on täytynyt katsella pakkashuuruista avaraa lumipeitteistä nummea pyrkiessään kotiin repaleisissa sota-asuissaan. Täällä he lopullisesti tuupertuivat onnettoman Venäjä-retken jälkeen. Nyt pienet kylät ja kaupungit nukkuvat nummen ympärillä. Pienet joet kiemurtelevat oikukkaina hilpeästi solisten kylien ja kaupunkien  lävitse. Vanhat puut reunustavat joen rantoja niiden lehvien suojatessa kulkijoita auringolta ja sateelta. Nummi hehkuu alkukesän vihreyttä. Lomani pienessä kylpyläkaupungissa päättyisi parin päivän kuluttua.

                     Katselen kirkkoa, kappelia, mietin kumpi tämä pieni, harjakattoinen, valkeaksi rapattu, vaatimaton talo oikein on. Sen tiilikatto loistaa punaisena ja lyhyestä kirkontornista nouseva vaatimaton risti hohtaa auringossa valkeana kylään asti. Se minut tänne houkutteli.

                     Tieltä kirkon takaa kuuluu lähenevän auton ääni. Auto pysähtyy kuljettajan huomatessa minut. Vähän yli kolmekymppinen tanakahko, ristiverinen, miellyttävän näköinen mies nousee autosta. Hän katsoo minua, päättää sitten jotain. Avaa auton takaoven ja kaivaa takapenkiltä kartan. Kartta kädessään hän lähestyy ja aloittaa vaivalloisesti:
                      – Spreche nicht Deutsch. Bad Kronach, bitte? ja ojentaa karttaa. Kartta on suomenkielinen ja vastaan huvittuneena:
                      – Vajaa 10 kilometriä suoraan eteenpäin.
                      – Puhutte suomea? Luojan kiitos, mies ilahtuu silminnähden. Koskaan aiemmin en ole niin selvästi tuntenut itseäni pelastavaksi enkeliksi.
                      – Olen kiertänyt jo kolme viikkoa Saksaa pitkin ja poikin, mies jatkaa, – ja ensi kerran voin olla varma, että tulen ymmärretyksi. Täällä ei puhuta paljon englantia.
                      – Ei, se on totta. Mikä teidät Bad Kronachiin tuo?
                      – Halusin nähdä Lüneburgin nummen ja tökkäsin sormella karttaan johonkin paikkaan nummella. Tiedättekö millainen paikka Bad Kronach on?
                      -Varmaan aivan ihastuttava kylpyläkaupunki sesonkiaikana. Nyt on vielä liian aikainen kevät ja kaikki kylpylät eivät ole auki. Mutta ihan riittävästi elämää nytkin.
                      – Onko se tuo kaupunki tuossa edessä? Tuletteko kyytiin, voitte opastaa minut  sinne?  

                      Jalkani ovat kävelystä raskaat ja menen  mielelläni miehen mukaan.
                      Mies löytää huoneen yhdestä kaupungin monista kylpylöistä ja käveleskelemme  kaupungin kaduilla niinä parina iltana, kun olemme yhtä aikaa siellä. Sitten palaan  kotiin. Sovimme pitävämme yhteyttä toisiimme. Tapaamisten jatkuessa mietin, olisiko Tommy nyt se ihminen jota voisin rakastaa ja johon voisin luottaa ensi ihastuksen haihduttua. Joka olisi sitä mitä hän sanoo tiukankin paikan tullen eikä väistelisi vastuutaan.  

                      Havahdun takaisin aurinkoiseen ja lämpimään elokuun aamuun. Katson ikkunasta pientä rannikkokaupunkia, sen punamullalla maalattuja venevajoja lahden rannalla. Niiden takana on kunnostettuja vanhoja matalia keltaisia puisia kerrostaloja, joiden väri hehkuu aamupäivän auringossa häidemme kunniaksi. Tänään me, Tommy ja minä, saamme toisemme virallisesti.

                      Tommylle häät ovat jo toinen kerta, minulle ensimmäinen. Mitä papin aamen muuttaa suhteessamme? Ei mitään, sanon itselleni, vaikka en itsekään usko siihen. Tähän asti olemme olleet yhdessä jo kaksi vuotta omasta vapaasta tahdostamme, huomisen jälkeen olemme  yhdessä viranomaistenkin silmissä, myötä- ja vastoinkäymisissä. Suhteen luonne muuttuu. Sitä olemme halunneet. Että koko maailma näkisi ja tunnustaisi auvoisen yhdessäolomme. Virnistän sanalle auvoisen. Näin hölmökö ihmisestä tulee, kun hänet  vihitään? Sitten hymyilen peilikuvalleni ja huomaamattani otan pari valssiaskelta.

                      Muistan häämme ikuisesti. Vanhempiemme lisäksi häihin purjehtivat Suomenlahtea pitkin Anton, Kira, Kim ja Kevin, parhaat ystävämme. Ja Hanna, rakas Hanna, tukenani ja turvanani, olkapäänäni itkiessäni, nauraessani. Ihania ihmisiä, ihana rakastettu, ihana maailma.
                      Kirkkoon mennessä Hanna vielä nauraen muistuttaa:
                      – Christa, muistathan sitten vastata tahdon, kun pappi kysyy.
                      – Ai, mitä, miksi? Älä viitsi, hermoilen.
                      Vihkiseremoniasta en paljoa muista, olen niin hermostunut. Tommyn ystävälliset silmät rauhoittelevat minua ja kuvista näen, että kaikki on mennyt hyvin. Muistan vastata ”tahdon”! Satamaravintolassa juhlimme pitkälle yli puolen yön, ennenkuin he lähdemme veneelle, minne ystävät ovat tilanneet vielä ”yöpalan tai brunssin”, kummaksi sitä haluatte kutsua, he naureskelevat.         

 

                      Häistä on jo viisi vuotta. Olemme entistä paremmin tutustuneet toisiimme, nautimme toistemme läsnäolosta ja olemme edelleen rakastuneita. Uskallan luottaa Tommyyn päivä päivältä enemmän. Ensimmäisenä vuonna purjehdimme loppukesän ja talven ahersimme seuraavaa kesää varten. Vuosi häiden jälkeen vaihdoimme purjeveneen isohkoon kalastajatyyppiseen moottoriveneeseen. Sitä minunkin on vaivattomampaa ohjata ja kiertelimme tyytyväisinä kotivesiä.
                      Sinä kohtalokkaana kolmantena kesänä osumme jälleen rannikkokaupunkiin missä meidät vihittiin. Muistot tulvivat mieleemme. Lähes kaikki on ennallaan. Vajan seinässä näemme ilmoituksen, että  rantalaiturin lähellä olevan ”entisaikojen sekatavarakaupan” omistaja etsii jatkajaa kaupalleen. Uteliaina käymme katsomassa  sitä, kuten niin moni muukin. Sitten, ennenkuin he tajuammekaan, kiertelemme sitä ostajina, ja parin päivän kuluttua omistajina. Mikä meihin meni? Meillä molemmilla on kaupallista koulutusta muttei mitään kokemusta kauppiaana olosta. Rannikko-kaupungissa missä kauppa käy hyvin vain kesäisin. Hullun touhua! Pelkkää nostalgiaa. Mistä me niin niksahdimme?! Nyt jos koskaan rakkautemme ja keskinäinen  luottamuksemme joutuu happotestiin.
                      Oliko niksahduksemme syynä se onnellinen, tyytyväinen, joviaali mies, joka ensimmäistä kertaa kauppaan tullessamme asteli vastaamme, täysi muovikassi molemmissa käsissä, vatsa pömpöttäen housun vyötärön yläpuolella painovoimaa uhmaten, lippalakki päässä, ja tervehti meitä aurinkoisesti ”kyllä kesä on ihanaa, eikö olekin?”. 
                      Ensimmäinen vuosi on tappiollinen, toinen samoin. Kolmatta tappiollista vuotta emme enää kestäisi, ja pinnistelemme kuin pinnistelemmekin nollatulokseen. Olemme valloittaneet maailman! Taakse jäävät Obamat ja Putinit, muista puhumattakaan. Keskinäinen luottamuksemme, rakkautemme on kantanut meidät pahimman yli.
                      Katson Tommya rakastuneena ja huolestuneena. Kohta hänellä on samanlainen vatsakumpu kuin sillä muistiinpainuneella tyytyväisellä asiakkaalla. Oikea kyläkauppiaan vatsa. Asiakkaat pitävät Tommyn mutkattomasta ja luontevasta ystävällisyydestä. Hän maistattaa heillä milloin mitäkin herkkuja ja maistelee niitä itsekin. Siitä se vatsa on alkanut kasvaa. Meillä on hyvät välit kalastajiin ja viljelijöihin, tavaramme on aina tuoretta ja maineemme on pikku hiljaa kiirinyt kotikaupungin ulkopuolelle. Keväällä uskaltauduimme palkkaamaan pari apulaista ja pidämme kauppaa normaalisti auki ympäri vuoden.
                      – Joko ne uudet perunat tulivat? Tommy huikkaa. – Janne ja Göran soittivat tulevansa hakemaan niitä.
                      – Tulivat juuri, ovat tuolla ulkona, havahdun muistoistani. Yhdessä nostamme  perunasäkin rattaisiin.

 

Pirjo Heikkilä

 

 

 

 

 

Valtakuntani

 

Tämä on minun valtakuntani.

Eihän se suuren suuri ole, mutta oma.

Jokaikinen päivä voisi muurinaukossa oleva vartija huutaa:

”Valtakunnassa kaikki hyvin!”

Minkäänlainen epäjärjestys tai kaaos eivät kuulu valtakuntaani.

Täällä vallitsee rauha ja järjestys.

Tavarat omilla paikoillaan muodostavat harmonisen kokonaisuuden.

Kyynel pyrkii silmäkulmaan katsoessani tätä kauneutta.

Mieleni tekisi syleillä jokaikistä esinettä.

Välillä juttelen niille lempeästi ja hellästi silittäen samalla niiden pintaa.

Yhdessä olemme kokeneet niin paljon.

Jakaneet monet hienot hetket.

Muistan ensikohtaamisemme, oi sinä vasaroista jaloin.

Se oli rakkautta ensi kosketuksesta.

Tunnen sen vieläkin peukalossani.

Entäpä sinä, terävistä terävin saha.

Yhdessä olemme tehneet kipeitä leikkauksia pihapuille.

Olemme sahanneet monen monet joulukuusen tähdet oikeaan korkeuteensa.

Kuinka voisin sinut unohtaa, parahin tasaisuuden takaaja.

Yhdessä voimme olla ylpeitä ettei kodissa repsota yksikään taulu.

On ollut ilo hakea tasaisuutta tähän vinoon ja kaltevaan maailmaan.

Mutta miten on sinun laitasi, kallein ilmantuoja?

Pumppu, missä sinä olet?

Tähän minä sinut jätin, mutta mikset ole siinä?

Tämähän on katastrofi.

Täällä on käynyt joku, valtakuntaani on tunkeuduttu!

Koskematon harmoninen kokonaisuus on särjetty.

Tasapaino järkkyy, valtakuntani sortuu.

Kuinka kestän tämän?

 

Tommi  Aulasmaa

 

 

 

 

 

Minä olen

Minä olen mittatilausmekko,

kuositeltu peruskaavoista,

huoliteltu myös nurjalta puolelta.

 

Minä olen iltaikkunan jätesäkki,

täynnä näkymättömiä reikiä,

valoa vasten tähtitaivas.

 

Minä olen tiilitakka,

takassa luukut,

luukkujen takana hehkuvat hiilet.

 

Minä olen vaikeaselkoinen runo,

paikkansa hakeva säe,

vasta lopussa aukeava.

 

Olen minä.

 

Heli Arvilommi

 

 

 

 

 

Museolle en oodia laula

 

Siistiä ja sieväähän se olisi,

numerojärjestyksessä olla,

pölyt pyyhittynä,

vartijat vieressä  (tätä älä koske).

 

Mutta silti vain näytelmää:

asteltuja käsiä, ojennettuja jalkoja,

kohdevalon kirkastamia aarteen osia.

 

Elämäksi älä sitä nimitä.

Sillä mikä on luetteloitu rakkauslaulu,

järjestetty elokuun yö.

Vain helisevä vaski, vain kalpea kämmenselkä.

 

Sisäänkäynti muuta sivupoluksi, loistavaksi virheeksi.

 

Marja Ollikainen

 

 

 

Kommentoi

Vaaditut tiedot on merkitty tähdellä. (Sähköpostiosoitetta ei julkaista.)

_Vantaan Sanataidekoulu     _Asematie 11 A 11 (Tikkuraitti 11 A 11)    _01300 Vantaa     _P: 045 126 6080     _Ota yhteyttä